Eräs hätkähdyttävimmistä asioista Japanissa oli uskonnon tai
uskonnollisuuden korostunut merkitys yhteiskunnassa. Uskonnollisuus tai
henkisyys, miten sitä nimittäisi, näkyy monissa asioissa. Erilaiset henget ja
jumalat ovat olleet kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa kuulemma
vahvoina esillä jo vuosituhannet.
Japanissa sintolaisia tai buddhalaisia temppeleitä on joka
paikassa ja henkiä tai jumaluuksia palvotaan paljon. Sanotaan, että ainakin Japanissa,
miksei muuallakin Itä-Aasiassa, eletään jumaluuksien todellisuudessa, jossa
erilaisia henkiä on monia ja niiden lepyyttäminen ja suosion pyytäminen on
tavallista.
Japanilainen estetiikka kumpuaa kuulemma juuri sintolaisesta
kulttuurista. Ja kuinka läpi yhteiskunnan se esteettisyys näkyykään:
puutarhoissa, kodeissa, seremonioissa, puissa, istutuksissa, puroissa ja
putouksissa. Äänissä. Japanilainen voi kuunnella luonnon ääniä ja olla läsnä siinä
hetkessä katselemassa luontoa. Keskittyä siihen ja unohtaa muut. Sitä kyllä
kaipaisi suomalaiseenkin kulttuuriin.
Ylipäätään uskonnollisuus näkyy kaikessa paljon
voimakkaammin kuin meillä länsimaisessa kulttuurissa. Se vaikuttaa rikkaudelta,
ei painolastilta. Mikä onkaan ihanampaa kuin etsiytyä hotellin vieressä (!)
olevaan japanilaiseen puutarhaan, vihreyden keskelle, solisevan puron ja
hiljaisen lammen äärelle. Ei tarvitse olla sintolainen osatakseen nauttia
siitä. Niin yleismaailmallista sellainen kokemus on.
En malta olla vertaamatta havaintojani hieman suomalaiseen
uskonnollisuuteen. Meillä ylipäätään voi olla ”tavallisen” ihmisen kannalta
kiusallista, jos joku rukoilee ruokarukouksen tai ottaa puheeksi Jumalan. Eli
ylipäätään osoittaa olevansa ”uskonnollinen”. Sen sijaan se ei ole merkillistä,
että joku palvoo metsän puita tai puhuu omille enkeleilleen tai vaikka etsii
yhteyttä vainajiin meedioiden kautta. Tuntuu siltä, että suomalaiset ovat kyllä
periaatteessa uskonnollisia, mutta meidän kristillisyytemme – meidän valtauskontomme - on jotenkin irrotettu meidän
kulttuuristamme ja elämästämme. Ainakaan se ei ole millään tavalla läsnä useimpien
ihmisten elämässä eikä ainakaan niin syvällisesti kuin uskonnollisuus Japanissa.
Joku voi ajatella että joutaakin olla pois ja että kirkko on sössinyt asiansa
niin perusteellisesti että kukaan ei enää ole kiinnostunut siitä. Olemme
maallistuneet.
Maallistuminen ja eräänlainen henkisyyden puuttuminen on
sääli. En tarkoita, että pitäisi olla yltiöuskonnollinen (kaikkeen ”yltiöön”
liittyy aina omat vaaransa. Ääriliikkeet ovat pelottavia ovat ne sitten
uskonnollisia tai poliittisia). Mutta pitäisi ehkä omaksua mielen
ulottuvuuksiin myös Jumala-sektori. Ja ajatella että kaikki näkyvä ei ole ainoa
todellisuus. Terveellä tavalla se voi avata meille uusia resursseja ja rikastaa
kulttuuria.
Temppelit ja pyhäköt ovat hienoja, ja niitä tosiaan on todella paljon. Ei kuitenkaan kannata antaa sen luoda virheellistä kuvaa useimpien kansalaisten uskonnollisuudesta. Suurin osa japanilaisista on itse asiassa "uskonnottomia", (無宗教 mushūkyō). Toki he harrastavat perinteisiä riittejä ja käyvät vierailemassa temppeleissä, mutta eivät oikeasti usko jumaluuksiin. Tämä toiminta on lähinnä perinne ja tapa, eikä osoitus omasta uskosta.
VastaaPoistaJapanissa kunnioitetaan perinteitä ja sukujuuria, joten "rukoilu" temppelissä on usein tapa osoittaa tätä kunnioitusta. Kun japanilaisilta kysyy heidän uskostaan jumaluuksiin, suurin osa kertoo ettei usko niiden olemassaoloon. Jotkut tutkimukset ovat tästä johtuen jopa listanneet Japanin maailman ateistisimmaksi maaksi.