Degrowth - mitä se on?

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoitti 16.11.2023 kolumnissaan tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta: talouskasvun hinnasta. Hänen mukaansa radikaalit ympäristöaktivistit puhuvat kasvun jälkeisestä taloudesta. Hiilamon mukaan se on vaarallinen utopia, joka muistuttaa kommunismin epäonnistuneita yhteiskuntakokeiluita.

60- ja 70-luvulla kommunismin tavoite on luoda parempi maailma romuttamalla luokkayhteiskunta. Kommunistit ajattelivat, että tavallisten ihmisten onnen tiellä on kapitalismi ja omistava luokka, joka pyrki vain riistoon ja oman hyvinvointinsa pönkittämiseen enemmistön kustannuksella. Hiilamon mukaan marxilainen analyysi perustui osin tosiasioihin: riistokapitalismi ja kolonialismi synnyttivät kärsimyksiä. Juuri siksi monet tuon ajan koulutetut ihmiset kiinnostuivat kommunismista.

Nyt esiin noussut degrowth-liike, toiselta nimeltään kasvun jälkeinen eli post-growth -liike, toistaa tätä samaa agendaa: se syyttää kapitalismia luonnon tuhoamisesta, ja esittää ratkaisuksi kapitalismin romuttamista, koska rikkaiden maiden talouskasvu uhkaa maapallon tulevaisuutta.

Liike myös väittää, että korkean tulotason maiden pitäisi lopettaa talouskasvun tavoittelu ja aloittaa ns. kasvun jälkeinen talouspolitiikkaa. Sen periaatteita ovat riittävyys, tasa-arvo ja hyvinvointi. Kuten Hiilamo kirjoittaa, keinot ovat radikaaleja: lentämisestä, yksityisautoilusta, pikamuodista, aseista, risteilyistä ja huviloista, teollisesta liha- ja meijerituotannosta luopuminen, tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen sekä säätämällä enimmäistulo. Kuulostaako tämä kommunismilta? Kyllä.

Itse olen sitä mieltä, että on epärealistista ajatella, että talouksien kasvun hillitseminen edellä mainitulla kommunismin keinovalikoimalla parantaisi yhteiskuntien hyvinvointia millään tavalla. Se ei tehnyt sitä 20- tai 30-luvulla eikä 60 – ja 70-luvulla, eikä missään maassa missä sitä on kokeiltu.

Talouden kasvu on välttämätöntä hyvinvoinnin takaamiseksi jatkossakin. Päinvastainen kehitys johtaa yhteiskunnalliseen kaaokseen. Taloudellinen kasvu luo pohjan sille, että voidaan rakentaa myös järkevää ekologista struktuuria yhteiskuntaan.  Tässä ns. vihreässä siirtymässä on kyse uusista työpaikoista, investoinneista jne.

Minusta degrowth-liike vain paljastaa, mistä luonnonsuojeluliikkeessä perimmältään on kysymys. Radikaali luonnonsuojeluaate, samoin kuin rauhanliike, pasifismi, radikaali feminismi, ateismi ym. – ovat pohjimmiltaan samaa post-kommunistista  agendaa. Sen tarkoituksena ei ole lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa ja rauhaa. Ei. Sen tarkoituksena on hajottaa läntinen, markkinatalouteen perustuva järjestelmä. Agendaan kuuluu hajottaa länsimaisten yhteiskuntien energiainfrastruktuuri, horjuttaa niiden sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, murtaa niiden henkinen selkäranka, ja sokeuttaa ne eurooppalaisen aatehistorian suhteen.  Agendan tarkoituksena on luoda epäyhtenäinen, riitainen ja heikko läntinen järjestelmä, joka lopulta romahtaisi.

Länsimaissa on oltu tähän asti liian sinisilmäisiä.

Intersektionaalinen feminismi ja yhteiskunnan kriisi

Intersektionaalinen feminismi syntyi Yhdysvalloissa yliopistopiireissä eräänlaisena amendmenttina perinteiseen feminismiin. Se laajentaa alistamisen ja riistämisen käsitteitä koskemaan myös muita sorrettuja ryhmiä. Se pyrkii purkamaan naisia sortavia yhteiskunnan rakenteita ja sukupuolten kahtiajakoa.

Intersektionaalinen feminismi on pohjimmiltaan marxilainen ideologia. Se tutkii yhteiskunnan identiteettiryhmien kokemaa sortoa niin kuin marxilaisuuskin pohjimmiltaan tekee. Etuoikeutetuilta ryhmiltä (valkoisilta heteromiehiltä) halutaan ottaa oikeus, asema ja valta, ja siirtää ne niille, jotka ovat syrjittyjä ja ulkokehälle ajettuja (naiset ja erityisesti eri tavoin sorretut naiset). Tämä on tavallaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen pyrkivä ideologia.

Intersektionaalista feminismiä voi pitää eräänlaisena Troijan hevosena: ideologia halutaan tuoda läpi hyvältä vaikuttavien asioiden varjolla. Vaikka siinä on ulospäin aika hyvältäkin kuulostavia ajatuksia, se on hyvin vahingollinen, koska siinä on tietynlainen, muuttumaton ideologinen rakenne. Se ei ratkaise ongelmia, joita se väittää ratkaisevansa.  Ajatus todellisuudesta on se, että se pohjimmiltaan on aina taistelua vallasta. Jos esimerkiksi kaikkea perheessä tapahtuvaa tarkastellaan vain siitä näkökulmasta, saadaan aikaan valtataistelua.

Intersektionaalinen feminismi on tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta perinteistä dualistista sukupuolikäsitystä myöten. Tätä ollaan jo Suomessakin ajamassa varhaiskasvatukseen eräänlaisena perheen ja yhteiskunnan uutena normina. Siinä konservatiivinen sukupuolikäsitys kahdesta sukupuolesta on alistava rakenne, joka tulee purkaa. Jokaisen on voitava päättää itse minkälainen on, myös lasten. Tämä on esim. USA:ssa johtanut siihen, että lapset ovat voineet päättää itse mihin sukupuoleen he kokevat kuuluvansa, ja sen mukaisesti heille on aloitettu päätöstä tukevat hormonaaliset ja kirurgiset sukupuolen muuttamista koskevat hoidot.

Suomen Lääkärilehdessä suomalainen lääkäri tiivisti tämän hyvin. Hänen mukaansa seksuaalisuuden alueella on käynnissä kulttuurisota, jossa sanoilla on väliä. Vaikkapa sillä mitä tarkoittavat sanat ”nainen” ja ”mies”. Varsinkin nuorten keskuudessa on valtava kiinnostus dikotomiasta poikkeaviin sukupuoli-identiteetteihin. Sukupuolidysforia on ilmiö, jota tunnetaan heikosti. Siksi on erikoista, että kajoavia hoitokeinoja käytetään ilman, että tästä ristiriidasta keskustellaan avoimesti. Alaikäisten osalta tutkimusnäyttöön perustuvia terveydenhuollon menetelmiä ei ole.

Intersektionaalinen feminismi ei lisää kollektiivista tasa-arvoa, vaan heikentää sitä. Se ei lisää kollektiivista demokratiaa, vaan raivaa tietä itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle. Se ei rakenna vaan hajottaa yhteiskuntaa ja perheitä.