Viimeaikainen
keskustelu rokotuksista on ollut hyödyllistä, koska se on tuonut esille monia
aikamme ilmiöitä. Ajallemme on tyypillistä yksittäisten kokemusten ja ns.
pseudotieteen käyttäminen omien ratkaisujen perusteluina. Tieteellisellä
keskustelulla ei tässä juuri ole sijaa, ja on oikeastaan turhauttavaa monesti
kun ihmiset puhuvat toistensa ohi, toinen tieteeseen ja toinen omakohtaiseen
kokemukseen perustuen.
Rokotusvastaisuus
kuuluu aikamme tieteenjälkeiseen ilmastoon. Tiede ja näyttöön perustuva
todistelu on menettänyt merkityksensä ja nyt enkeliparantaminen ja
kokemuksellisuus on ihmisille merkittävämpää. Rokotuksin torjuttavat taudit
ovat kuitenkin todellisuutta – niin kuin nyt nähdään laajoilla alueilla
Euroopassa. Siellä rokotusten vähentyminen on johtanut laumasuojan katoamiseen
ja vaarallisten tartuntatautien, kuten tuhkarokon, esiinmarssiin. Näemme tämän
ilmiön kohta Suomessa, tuhkarokkoepidemiat ovat jo oven takana. Länsi-Suomessa
rokotuskattavuus on jo kriittisen alhaalla.
Rokotukset
ovat osa lääketieteen valtavaa menestystarinaa: kaikkialla maailmassa tappavat
tartuntataudit saatiin vähenemään ja katoamaan ja traagiset lasten
infektiokuolemat lähes hävitetyksi. Nyt tämä perintö uhkaa romuttua. Ehkä
siksikin, että emme näe vihollistamme ja luulemme, että se on kadonnut
ikiajoiksi jonnekin. Mikrobit ovat kuitenkin edelleen olemassa, ja epidemiat
osoittavat niiden voiman silloin kun emme jaksa tai viitsi vastustaa niitä.
On traagista,
että vuosikymmenien menestystarinaa halutaan vähätellä pseudotieteen keinoin.
Infektiolääkärit ovat Suomessa halunneet lisätä rokotuskattavuutta koko väestön
keskuudessa ja halunneet lainsäädännön kautta myös sairaaloiden henkilökunnan
osallistuvan näihin talkoihin. Kaikille tämäkään ei ole sopinut,
itsemääräämisoikeuteen vedoten. Rokottautumisessa ei kuitenkaan ole
ensisijaisesti kysymys itsemääräämisen oikeudesta, vaan kysymys on
ennenkaikkea vastuullisuudesta ja solidaarisuudesta muita ihmisiä kohtaan.