Rokottautuminen on vastuullisuutta (Turun Sanomat 1.5.2018)

Viimeaikainen keskustelu rokotuksista on ollut hyödyllistä, koska se on tuonut esille monia aikamme ilmiöitä. Ajallemme on tyypillistä yksittäisten kokemusten ja ns. pseudotieteen käyttäminen omien ratkaisujen perusteluina. Tieteellisellä keskustelulla ei tässä juuri ole sijaa, ja on oikeastaan turhauttavaa monesti kun ihmiset puhuvat toistensa ohi, toinen tieteeseen ja toinen omakohtaiseen kokemukseen perustuen.

Rokotusvastaisuus kuuluu aikamme tieteenjälkeiseen ilmastoon. Tiede ja näyttöön perustuva todistelu on menettänyt merkityksensä ja nyt enkeliparantaminen ja kokemuksellisuus on ihmisille merkittävämpää. Rokotuksin torjuttavat taudit ovat kuitenkin todellisuutta – niin kuin nyt nähdään laajoilla alueilla Euroopassa. Siellä rokotusten vähentyminen on johtanut laumasuojan katoamiseen ja vaarallisten tartuntatautien, kuten tuhkarokon, esiinmarssiin. Näemme tämän ilmiön kohta Suomessa, tuhkarokkoepidemiat ovat jo oven takana. Länsi-Suomessa rokotuskattavuus on jo kriittisen alhaalla. 

Rokotukset ovat osa lääketieteen valtavaa menestystarinaa: kaikkialla maailmassa tappavat tartuntataudit saatiin vähenemään ja katoamaan ja traagiset lasten infektiokuolemat lähes hävitetyksi. Nyt tämä perintö uhkaa romuttua. Ehkä siksikin, että emme näe vihollistamme ja luulemme, että se on kadonnut ikiajoiksi jonnekin. Mikrobit ovat kuitenkin edelleen olemassa, ja epidemiat osoittavat niiden voiman silloin kun emme jaksa tai viitsi vastustaa niitä. 

On traagista, että vuosikymmenien menestystarinaa halutaan vähätellä pseudotieteen keinoin. Infektiolääkärit ovat Suomessa halunneet lisätä rokotuskattavuutta koko väestön keskuudessa ja halunneet lainsäädännön kautta myös sairaaloiden henkilökunnan osallistuvan näihin talkoihin. Kaikille tämäkään ei ole sopinut, itsemääräämisoikeuteen vedoten. Rokottautumisessa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kysymys  itsemääräämisen oikeudesta, vaan kysymys on ennenkaikkea vastuullisuudesta ja solidaarisuudesta muita ihmisiä kohtaan.

Should I Quit Social Media?

”Should I Quit Social Media?” on kysymys, jota pohditaan blogeissa ja kolumneissa yhä enemmän. Pitäisikö lopettaa sosiaalisen median käyttö? Onko sen käyttämisestä mitään hyötyä? Mitä se antaa minulle?

Pääsiäispyhänä vaelsin luontopolulla ja kuuntelin pitkästä aikaa pelkkää metsän hiljaisuutta. Myöhässä olevan kevään takia luonnosta ei kuulunut absoluuttisesti mitään. Seisahduin ja jäin tuijottamaan jonnekin metsän rajaan ja huomasin, että vain olin ajattelematta yhtään mitään.  

Nykyisin aina jos olen yksin bussissa tai kahvilassa, jätän kännykän laukkuun ja vain istun ja annan ajan kulua, olen tässä, läsnä. Kotiaskareet teen mielummin hiljaisuudessa ja telkkari suljettuna.

Läsnäoleminen ja hiljaisuus. Sosiaalisen ja muun median kakofonian voi katkaista. Loputon ihmisten ja mainosten ja uutisten pulina on saatava välillä kokonaan korvista ja silmistä. Parhaiten se onnistuu lopettamalla facebookin, twitterin ja snapchatin seuraaminen ja sulkemalla telkkari. Ja samoin kuin ruokavalion tai elintapojen muutoksessa, parhaiten toimii asteittainen muutos: itse lopetin facebookiin postaamisen, sen jälkeen uutisvirran seuraamisen ja lopulta ehkä deletoin koko facebookin. 

Läsnäolemisen taito on vaikeaa, mutta kun siihen oppii, se on hyvin vapauttavaa. Sen ei tarvitse olla karismaattinen kokemus niin kuin Echard Tollella (Länsäolon voima), vaan se voi olla arkinen oivallus siitä, että voin paremmin kun keskityn vain olemaan tässä. Oivallus siitä, että voin paremmin ilman sosiaalisen median ärsyketulvaa. Voin paremmin kun pystyn välillä hiljentymään.

Joillenkin hiljentyminen on luonnossa liikkumista, hyvän kirjan lukemista. Joillekin hyvän musiikin kuuntelemista. Joillekin hengellistä hiljentymistä ja rukousta.