Onko woke mennyt jo liian pitkälle? Poliittinen eliitti vs. ihmisten perusarvot

Kun yhteiskunnassa valitaan henkilöitä merkittävään asemaan, tavallisesti valintakriteerinä on ollut henkilön kokemus ko. alasta sekä muu ansioituminen tehtävään vaadittavissa ominaisuuksissa. Meritokratia edustaa näkemystä, jossa valta ja etuoikeudet jaetaan yksilöllisten ansioiden perusteella. Puhutaan myös mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Meritokraattisen järjestelmän vastakohtana voidaan pitää liberaalidemokraattista järjestelmää. Sen mukaan valta ja etuoikeudet annetaan sosiaalisen individualismin sekä aatteellisen ja identiteettipolitiikan perusteella. Henkilö valitaan hänen identiteettinsä, ei ansioiden perusteella.

Tällaisessa liberalismissa keskeistä on mm. liberaali seksuaalipolitiikka ja HLBTQ+ -ideologioiden korostaminen yhteiskunnan päätöksenteon eri tasoilla sekä koulutuksessa ja mediassa. Siinä meriittinä henkilölle on kuuluminen johonkin seksuaalivähemmistöön.

Liberalistinen seksuaalipolitiikka linkittyy monimuotoisuuden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja inkluusion korostamiseen yhteiskunnan eri sektoreilla. Tämä ns. DEI tarkoittaa etenkin sellaisten henkilöryhmien suosimista ja osallistamista, jotka joistakin historiallisista syistä ovat olleet aliedustettuja tai joutuneet identiteettinsä tai vammaisuutensa takia syrjityiksi. Esim. yrityksen henkilöstöpolitiikassa se voi tarkoittaa naisten suosimista hallituspaikkoja täytettäessä, tai värillisten tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvien suosimista henkilöstörekrytoinnissa.

Liberalismi korostaa myös yhteiskunnallisen toiminnan ekologisuutta ja ilmastotietoisuutta. Kansalaisten ekokäyttäymistä on kontrolloitu tiukentuvilla määräyksillä ja laeilla koko EU:n alueella. Päästökauppa on noussut tärkeään asemaan hiilijalanjäljen kompensoimiseksi rahalla. Ilmastoaktivismi on johtanut äärimmilleen vietynä ilmastoalarmismiin ja jopa ekoterrorismiin.

Talouspolitiikassa liberaalidemokratia on merkinnyt vihervasemmistolaisen talouspolitiikan nousua: verotuksen kiristämistä sekä yrityselämän sääntelyn voimistamista.

Kaiken kaikkiaan monien ihmisten on ollut vaikea ymmärtää usein elitististä keskustelua sukupuolista tai päästöjen kompensoinnista tai yritysten vastuullisuudesta. Monet woken ja DEI:n ideologiset kannattimet ovatkin syntyneet yliopistojen akateemisissa piireissä. Paitsi että ihmisillä on vaikeuksia pysyä akateemisen ajattelun perässä, ihmiset myös kokevat omien perusarvojensa joutuneen uhatuksi. Monissa liberalismin ulostuloissa on kyseenalaistettu mm. länsimainen kristillinen elämänkatsomus. Kun yltiöliberalismi kasvaa ja ihmisten perustajun mukaiset asiat kumotaan, ei ihme, että ihmisten, varsinkin nuorten masennus ja ahdistus ja turvattomuuden tunne lisääntyvät.

Woke, ilmastoalarmismi ja sukupuolifanaattisuus ovatkin vieraannuttaneet tavallisia kansalaisia ja kääntäneet heidät kannattamaan liberaalipoliittista eliittiä vastustavia tahoja. Ilmastokysymykset tai transoikeudet eivät ole olleet useimpien tavallisten ihmisten maailman keskiössä. Äänestäjiä kiinnostavat paljon enemmän omaa perustason elämää sivuavat ongelmat kuten talous, työttömyys ja turvallisuus. Niihin ei uskottavia ratkaisuja ole ollut demokraateilla USA:ssa eikä vihervasemmistolla Euroopassa tai meillä Suomessa. USA:n ja Euroopan uusi poliittinen tuuli puhaltaa nyt oikealta. Se merkitsee, että mm. vapaiden markkinoiden ja yrityselämän merkitys korostuu keinona vahvistaa yksilöitä ja palauttaa ansioihin perustuva menestys. Katsotaan, että on löydettävä uudestaan tavallisten ihmisten perusarvot ja perustarpeet ja asetettava ne etusijalle ennen wokea ja liberalistista maailmanjärjestystä.   

USA:n presidentinvaaleissa tämä kansalaisten käyttäytymisen muutos näkyi erityisen selvästi. USA:n demokraattinen puolue koki murskatappion. Puoluetta kohtaan suunnatussa kritiikissä on puhuttu demokraattisen puolueen identiteettikriisistä viitaten siihen, että sen poliittinen ohjelma on syleillyt progressiivisia ideologioita ja vieraantunut tavallisista kansalaisista.  Tämä poliittinen asemoituminen on avannut oven eliitin ulkopuolisille ehdokkaille, mm. Donald Trumpille, jotka edustavat populistista vastareaktiota liberalistista eliittiä vastaan.

Onko tämä USA:lle ja maailmalle hyvä käänne, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa signaali sekä Euroopasta että USA:sta on selvä: tavallisten ihmisten kärsivällisyys poliittista liberaalia eliittiä kohtaan on lopussa.

Miksi en tänäkään vuonna osallistu Prideen?

Kesän Pride-tapahtumien alla on hyvä taas pysähtyä miettimään mistä Pridessa on oikeastaan kysymys.

Seksuaalivähemmistöjen, tässä tapauksessa erityisesti homoseksuaalien, oikeuksia ajava liike sai alkunsa 60-luvun lopulla Yhdysvalloissa vastauksena poliisin ankariin toimenpiteisiin homobaareja vastaan. Erityinen merkkipaalu oli poliisien ratsia Stonewall-yökerhoon New Yorkissa.

60-luvulla opiskelijoiden ja intellektuaalien piirissä länsimaissa vaikutti myös vasemmistolainen filosofia, jonka mukaan perhearvot ja siihen liittyvä moraalinen järjestelmä ovat valtaa pitävän järjestelmän ominaisuuksia, joista pitää päästä eroon. Jo 1900-luvun alussa saksalainen filosofi Wilhelm Reich ja 60-luvulla saksalaisamerikkalainen Herbert Marcuse ajoivat antikapitalistista agendaa, jossa seksuaalinen vapautuminen ja perinteisten moraaliarvojen hylkääminen olivat osa kapitalismista irtautumisen välineistöä.

Vasemmistolainen ideologia on 60-luvulta lähtien infiltroitunut kaikkeen mielenosoitukselliseen toimintaan länsimaissa, mukaan lukien Pride-liike.  Voidaan sanoa, että siinä missä New Yorkin Stonewall-mellakat olivat reagointia suoranaiseen syrjintään ja väkivaltaan homoja kohtaan, viime vuosikymmenien Pride-liike on yhteiskuntapoliittinen liike, joka tähtää syrjivänä pitämänsä yhteiskunnallisen järjestelmän muutokseen politiikan tai suoran kansalaistoiminnan kautta.  Merkkinä tästä Pride-kulkueiden poliittinen värikirjo on muuttunut yhä punavihreämmäksi. Suomessa Pride-liike on alkanut vaatia osallistumiselle ennakkoehtona tiettyjen lakiesitysten hyväksymistä eduskunnassa.

Itse lukemattomiin Pride-kulkueisiin osallistuneena en ole voinut olla huomaamatta tätä samaa kehityskulkua. Muistan Tukholman Pridet 2000-luvun alussa, jolloin ne olivat iloisia ja piristäviä kaupunkikarnevaaleja, johon kaikki katujen varsien katsojat saivat spontaanisti tulla mukaan. Toisaalta se juhli yhdenvertaisuuden kohentumista, mutta toisaalta se juhli ihan juhlimisenkin innosta.  Nyt se on – ainakin Suomessa - yhä enemmän vasemmistolaisen propagandan äänitorvi, semiagrressiivinen mielenosoitus sortavaksi pitämäänsä vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Samaan aikaan Pride-lippuihin on alkanut tulla yhä enemmän viivoja, koska on ilmaantunut yhä uusia sukupuolisia genrejä mukaan lukien transseksuaaliset, intersukupuoliset, non-binaryt, aseksuaaliset, polyamoriset, transvestiitit.  Jopa anarkistiset eli pinkkimusta.

Pinkkimusta on yhteisö, jonka logona on No pride in capitalism! Se on sanojensa mukaan ”queeranarkistinen kollektiivi”. Se ”operoi antiautoritäärisen, feministisen ja trans- sekä muiden HLBTI- oikeuksia edistävän toiminnan risteyksessä.” Voiko sitä paremmin sanoa! 

Pride on historiallisesti reaktio syrjintää vastaan. Se on hyödyllinen yhteiskunnan tasa-arvon edistämisen kannalta, koska siinä on vielä parantamisen varaa eikä maailma ei ole vielä valmis. Liike uhkaa kuitenkin suistua anarkistisen vasemmistolaisen propagandan äänitorveksi, ja konservatiivisemman elämänkatsomuksen omaavat jäävät siitä pois. Jo nyt on merkkejä siitä, että maltillisemmat seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, pääasiassa homomiehet, eivät tunnista nykyistä Pride-liikettä omakseen. On menty kauas Stonewall-liikkeestä.

Intersektionaalinen feminismi ja yhteiskunnan kriisi

Intersektionaalinen feminismi syntyi Yhdysvalloissa yliopistopiireissä eräänlaisena amendmenttina perinteiseen feminismiin. Se laajentaa alistamisen ja riistämisen käsitteitä koskemaan myös muita sorrettuja ryhmiä. Se pyrkii purkamaan naisia sortavia yhteiskunnan rakenteita ja sukupuolten kahtiajakoa.

Intersektionaalinen feminismi on pohjimmiltaan marxilainen ideologia. Se tutkii yhteiskunnan identiteettiryhmien kokemaa sortoa niin kuin marxilaisuuskin pohjimmiltaan tekee. Etuoikeutetuilta ryhmiltä (valkoisilta heteromiehiltä) halutaan ottaa oikeus, asema ja valta, ja siirtää ne niille, jotka ovat syrjittyjä ja ulkokehälle ajettuja (naiset ja erityisesti eri tavoin sorretut naiset). Tämä on tavallaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen pyrkivä ideologia.

Intersektionaalista feminismiä voi pitää eräänlaisena Troijan hevosena: ideologia halutaan tuoda läpi hyvältä vaikuttavien asioiden varjolla. Vaikka siinä on ulospäin aika hyvältäkin kuulostavia ajatuksia, se on hyvin vahingollinen, koska siinä on tietynlainen, muuttumaton ideologinen rakenne. Se ei ratkaise ongelmia, joita se väittää ratkaisevansa.  Ajatus todellisuudesta on se, että se pohjimmiltaan on aina taistelua vallasta. Jos esimerkiksi kaikkea perheessä tapahtuvaa tarkastellaan vain siitä näkökulmasta, saadaan aikaan valtataistelua.

Intersektionaalinen feminismi on tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta perinteistä dualistista sukupuolikäsitystä myöten. Tätä ollaan jo Suomessakin ajamassa varhaiskasvatukseen eräänlaisena perheen ja yhteiskunnan uutena normina. Siinä konservatiivinen sukupuolikäsitys kahdesta sukupuolesta on alistava rakenne, joka tulee purkaa. Jokaisen on voitava päättää itse minkälainen on, myös lasten. Tämä on esim. USA:ssa johtanut siihen, että lapset ovat voineet päättää itse mihin sukupuoleen he kokevat kuuluvansa, ja sen mukaisesti heille on aloitettu päätöstä tukevat hormonaaliset ja kirurgiset sukupuolen muuttamista koskevat hoidot.

Suomen Lääkärilehdessä suomalainen lääkäri tiivisti tämän hyvin. Hänen mukaansa seksuaalisuuden alueella on käynnissä kulttuurisota, jossa sanoilla on väliä. Vaikkapa sillä mitä tarkoittavat sanat ”nainen” ja ”mies”. Varsinkin nuorten keskuudessa on valtava kiinnostus dikotomiasta poikkeaviin sukupuoli-identiteetteihin. Sukupuolidysforia on ilmiö, jota tunnetaan heikosti. Siksi on erikoista, että kajoavia hoitokeinoja käytetään ilman, että tästä ristiriidasta keskustellaan avoimesti. Alaikäisten osalta tutkimusnäyttöön perustuvia terveydenhuollon menetelmiä ei ole.

Intersektionaalinen feminismi ei lisää kollektiivista tasa-arvoa, vaan heikentää sitä. Se ei lisää kollektiivista demokratiaa, vaan raivaa tietä itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle. Se ei rakenna vaan hajottaa yhteiskuntaa ja perheitä.