Intersektionaalinen feminismi ja yhteiskunnan kriisi

Intersektionaalinen feminismi syntyi Yhdysvalloissa yliopistopiireissä eräänlaisena amendmenttina perinteiseen feminismiin. Se laajentaa alistamisen ja riistämisen käsitteitä koskemaan myös muita sorrettuja ryhmiä. Se pyrkii purkamaan naisia sortavia yhteiskunnan rakenteita ja sukupuolten kahtiajakoa.

Intersektionaalinen feminismi on pohjimmiltaan marxilainen ideologia. Se tutkii yhteiskunnan identiteettiryhmien kokemaa sortoa niin kuin marxilaisuuskin pohjimmiltaan tekee. Etuoikeutetuilta ryhmiltä (valkoisilta heteromiehiltä) halutaan ottaa oikeus, asema ja valta, ja siirtää ne niille, jotka ovat syrjittyjä ja ulkokehälle ajettuja (naiset ja erityisesti eri tavoin sorretut naiset). Tämä on tavallaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen pyrkivä ideologia.

Intersektionaalista feminismiä voi pitää eräänlaisena Troijan hevosena: ideologia halutaan tuoda läpi hyvältä vaikuttavien asioiden varjolla. Vaikka siinä on ulospäin aika hyvältäkin kuulostavia ajatuksia, se on hyvin vahingollinen, koska siinä on tietynlainen, muuttumaton ideologinen rakenne. Se ei ratkaise ongelmia, joita se väittää ratkaisevansa.  Ajatus todellisuudesta on se, että se pohjimmiltaan on aina taistelua vallasta. Jos esimerkiksi kaikkea perheessä tapahtuvaa tarkastellaan vain siitä näkökulmasta, saadaan aikaan valtataistelua.

Intersektionaalinen feminismi on tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta perinteistä dualistista sukupuolikäsitystä myöten. Tätä ollaan jo Suomessakin ajamassa varhaiskasvatukseen eräänlaisena perheen ja yhteiskunnan uutena normina. Siinä konservatiivinen sukupuolikäsitys kahdesta sukupuolesta on alistava rakenne, joka tulee purkaa. Jokaisen on voitava päättää itse minkälainen on, myös lasten. Tämä on esim. USA:ssa johtanut siihen, että lapset ovat voineet päättää itse mihin sukupuoleen he kokevat kuuluvansa, ja sen mukaisesti heille on aloitettu päätöstä tukevat hormonaaliset ja kirurgiset sukupuolen muuttamista koskevat hoidot.

Suomen Lääkärilehdessä suomalainen lääkäri tiivisti tämän hyvin. Hänen mukaansa seksuaalisuuden alueella on käynnissä kulttuurisota, jossa sanoilla on väliä. Vaikkapa sillä mitä tarkoittavat sanat ”nainen” ja ”mies”. Varsinkin nuorten keskuudessa on valtava kiinnostus dikotomiasta poikkeaviin sukupuoli-identiteetteihin. Sukupuolidysforia on ilmiö, jota tunnetaan heikosti. Siksi on erikoista, että kajoavia hoitokeinoja käytetään ilman, että tästä ristiriidasta keskustellaan avoimesti. Alaikäisten osalta tutkimusnäyttöön perustuvia terveydenhuollon menetelmiä ei ole.

Intersektionaalinen feminismi ei lisää kollektiivista tasa-arvoa, vaan heikentää sitä. Se ei lisää kollektiivista demokratiaa, vaan raivaa tietä itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle. Se ei rakenna vaan hajottaa yhteiskuntaa ja perheitä.

Ilmastopolitiikka ja idealismi

Kohua herätti hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden päätös kutsua ilmastoraportin pitäjäksi maailman ilmatieteen järjestön WMO:n suomalainen pääsihteeri professori Petteri Taalas Suomen ilmastopaneeliin puheenjohtajan Markku Ollikaisen sijasta (https://www.is.fi/politiikka/art-2000009557213.html).  Taalaksen mukaan hiilinielujen merkitystä korostetaan suomalaisessa ilmastokeskustelussa liikaa. Suomalaisessa metsäkeskustelussa on vallalla ”hiilinieluharha”. Suurin ongelma fossiilisten polttoaineiden käyttö. Suomalaisessa metsäkeskustelussa esiin nouseva hiilinielujen katoaminen on Taalaksen mukaan ongelma lähinnä trooppisissa metsissä, jotka eivät uusiudu samalla tavoin kuin metsät Suomessa. Niiden hävittämisestä pidättäytyminen hidastaisi merkittävästi ilmaston lämpenemistä. Suomi on Taalaksen mukaan ollut maapallon ilmastotalkoissa mallioppilas, joka on vähentänyt päästöjään kolmanneksi eniten maailmassa. Hallitus asetti hiilineutraalisuustavoitteen vuoteen 2035 kun se EU:ssa on 2050.  Suomen hiilineutraaliustavoite on kunnianhimoisempi kuin missään muualla.  Mutta tavoiteasetannassa on unohdettu sen kerrannaisvaikutukset talouteen.

Punavihreä hallitus luotti Suomen ilmastopaneeliin yksinomaisena asiantuntijaelimenä. Hallitus irrotti ilmastopolitiikan kokonaan talouselämän realiteeteista.

Hallitusta muodostavien puolueiden nyt tehty valinta oli oikea. Ilmastonmuutos jos mikä on äärimmäisen kompleksinen ongelma. Ilmastoon vaikuttavia tekijöitä on lukemattomia, ja osa on vielä täysin tuntemattomia. Ilmasto ei ole irrallaan muusta yhteiskunnan toiminnasta, kuten talouselämästä ja ihmisten toimeentulosta. Siksi ilmastonmuutoksessa ei kannata kuunnella vain yhtä viestintuojaa. On otettava huomioon muutkin asiantuntijat ja kuunneltava heitä. Erityisesti ei kannata uskoa kaikkea mitä kuulee. Ilmastonmuutoksesta on tullut politiikkaa. Siksi täytyy aina tarkistaa, kuka puhuu, mistä ja millä perusteella. Tiedemaailmassa on jo kautta aikojen käytetty ns. peer-review’tä, jolloin saadaan mahdollisimman objektiivinen näkemys ongelman ratkaisemisesta.

Edellinen hallitus oli valinnut maailman kireimmät ilmastotavoitteet. Nyt pitäisi vähän istua alas ja pohtia oliko se sittenkin liian kapeakatseista idealismia.

Nuorten miesten kriisi

V. 2011 Philip Zimbardo piti TED -puheen nimeltä "The Demise of Guys" (https://www.youtube.com/watch?v=FMJgZ4s2E3w).  "Demise" viittasi tässä siihen, että nuoret miehet ja pojat ovat ”häviävä luonnonvara”, miehet ”jäävät jälkeen”. Poikien ja nuorten miesten uusi sukupolvi on ujo, emotionaalisesti syrjäytynyt, eikä välttämättä pysty navigoimaan tosielämän kontakteissa ja kouluun ja työllisyyteen liittyvissä tilanteissa.

Vuonna 2015 tohtori Warren Farrell käsitteli TED -puheessaan (https://www.youtube.com/watch?v=Qi1oN1icAYc ) poikien kriisiä (”Boy Crisis”). Hän sanoi, että nuorten miesten kriisin ykkössyy on isän puuttuminen perheestä ja ylipäätään pojan elämästä. ”Poikien kriisi” asuu siellä, missä isät eivät asu (https://www.youtube.com/watch?v=lAqCISsZEM4&list=WL&index=1). "Isättömät" pojat kokevat, että heillä ei ole elämässään vahvoja rakenteita tai kurinalaisuutta, koska yleensä isät ovat yleensä enemmän rajojen asettajia lapsen elämässä, kun taas äidit ovat yleensä suuntautuneet enemmän empatiaan.

Toinen syy poikien kriisiin liittyy paljolti siihen, että pojat siirtyvät isättömästä kodista koulumaailmaan, jossa ei ole miehen malleja, miesopettajia. Tiedetään, että pojat pärjäävät keskimäärin paremmin, kun opettajana on mies. YK:n maailmanlaajuinen tutkimus paljasti, että koulun naisistuminen on myötävaikuttava tekijä poikien ongelmiin.

Kolmas syy poikien kriisiin on elämän merkityksellisyyden puute. Warren Farrellin mukaan feministinen liike on myötävaikuttanut siihen, että tyttöjen yhteiskunnallinen merkittävyys on laajentunut aikaisemmasta eli perheenäitinä olemisesta ja lasten kasvattamisesta. Mutta samaan aikaan pojille ei ole löytynyt vastaavanlaista yhteiskunnallista merkityksellisyyttä. Paitsi se, mikä miehen roolille on aina annettu eli ansaita rahaa tai vaihtoehtoisesti olla häviäjä, ”loser”.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

On selvää, että yksi tärkeimmistä tehtävistä on vahvistaa isien ja mieshahmojen roolia yleensä perheissä ja poikien elämässä.Toinen tärkeä seikka on pojille ominaisten identiteettien omaksuminen ja korostaminen kouluissa. Kolmas tekijä on selvittää poikien toiveet ja tavoitteet, selvittää mikä heitä huolettaa ja mihin he ovat pettyneitä.Toisin sanoen on perehdyttävä pojan ja nuoren miehen maailmaan.Tätä lähestymistapaa ei tarvitse ulkoistaa ammattilaisille, vaan sen pitäisi olla heidän lähellään olevien ihmisten tehtävä. Meidän pitäisi tunnustaa ja tukea poikien ja miesten maskuliinisuutta.