Suuri feminisaatio

Jukka Savolainen kirjoittaa Verkkouutisten kolumnissa

https://www.verkkouutiset.fi/a/suuri-feminisaatio-ja-suomalaiset-instituutiot/?fbclid=IwdGRjcAN2mahjbGNrA3aZVWV4dG4DYWVtAjExAAEeIOKN5OE1hmMt3htoGx0JFoGkiw34xZxdpTVw7xiondfGv14u9xPyqdaZwwM_aem_ZofvWQNaUrGBMhOUjyNVQw#2102d63b terävästi ”Suomalaisen Klubin jäsenyyspäätös herätti moraalisen raivon samalla, kun naisille suunnatut klubit ja verkostot kukoistavat”.

Sanna Ukkola kirjoitti samasta aiheesta Iltalehdessä https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/2a79b055-a9a7-4b5e-bda7-4ec9ef4401e1 ”Jos miehille ei saa olla kerhoja, lopetetaan sitten myös naisten kerhot – ja katsotaan, kuka itkee ensin.”

Kuten Savolainen kirjoittaa, Suomessa on totuttu pitämään naisten vahvaa näkyvyyttä politiikan ja instituutioiden johdossa kansallisena ylpeydenaiheena. Mutta samalla on syytä kysyä: mitä seurauksia tällä naisvaltaistumisella on ollut instituutioiden toimintakulttuurille?

Amerikkalaisessa keskustelussa tätä ilmiötä on alettu kutsua Suureksi feminisaatioksi.  

Amerikkalaisten tutkijoiden mukaan kun naisista tulee enemmistö päätöksentekoketjuissa, instituutiot alkavat suosia turvallisuutta ja inkluusiota avoimen kilpailun ja meritokratian kustannuksella. Savolaisen mukaan tämä ei ole moraalisesti väärin — mutta se muuttaa yhteisöjen psykologista rakennetta tavalla, joka voi heikentää suorituskykyä, totuuden etsintää ja riskinsietokykyä. Hän jatkaa kouluista: ”PISA-tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006 lähtien kaikilla osa-alueilla, ja samaan aikaan koulu on muuttunut naisvaltaiseksi sekä henkilöstörakenteeltaan että toimintakulttuuriltaan. Inkluusion nimissä yhä heterogeenisemmät oppilasryhmät on koottu samoihin luokkiin, kilpailua on vähennetty ja tunne- sekä hyvinvointipuhe on noussut pedagogiikan ytimeen. Tuloksena on koulutusjärjestelmä, jossa turvallisuus, tasaisuus ja loukkaantumisen välttäminen ovat nousseet tärkeämmiksi kuin suoritustaso, erotteleva arviointi ja kurinalainen oppiminen. Kun mukavuus syrjäyttää vaatimuksen, oppimisen intensiteetti heikkenee — ja poikien motivaatio laskee ensimmäisenä.

Sama kulttuurinen logiikka näkyy myös lastensuojelussa, nuorisorikollisuuden torjunnassa ja viranomaisviestinnässä. Epämiellyttävistä aiheista vaietaan, koska rehellisyys voisi aiheuttaa pahaa mieltä. Empatiasta tulee helposti itsesensuuria, ja moraalisesta herkkyydestä kasvaa este totuudelle.”

Femininisaatioon liittyy myös toksisuus. Toksinen feminiinisyys tarkoittaa Savolaisen mukaan hajautettua sosiaalista painostusta ja moraalista mainekontrollia, joiden avulla poikkeavat näkemykset tukahdutetaan ilman virallista sensuuria. Washington Post -sanomalehden kolumnisti Meghan McArdle on kuvannut tätä “epäsuoraksi aggressioksi”: ei suoria hyökkäyksiä, vaan mainekampanjoita ja ryhmäpainetta, jotka ajavat yksilöitä mukautumaan. Helsingin Suomalaisen Klubin tapaus ja siitä herännyt kritiikki on osoitus feminismin ryhmäkontrollista ja epäsuorasta aggressiosta: yksinomaan miehille tarkoitettu yhteisö on feministisessä maailmassa mahdottomuus – vaikka vain naisille tarkoitettuja instituutioita on paljon -  ja sitä on pyydettävä anteeksi.

Tässä ei voi olla ajattelematta monia canceoituja miesartisteja ja -ohjaajia. Juuri cancelointi on eräs tällaisen kollektiivisen feministisen toksisuuden ydinesimerkkejä. Laajalla liikkeellä ja yhteisvoimin saadaan nujerrettua miehiä, jotka koetaan naisille vaarallisiksi. Myös woken erilaisten ilmiöiden kyseenalaistaminen herättää toksisen feminiisyyden rintaman taisteluun. Vihervasemmistolainen ideologia ja feminismi kulkevat käsi kädessä. Ne ovat omineet feminismin tasa-arvoa hakevan ideologian ja tehneet siitä vasemmiston aseen. Juuri vastikään se oli sisällytetty vasemmistonuorten sosialistiseen, taisteluun kutsuvaan pamflettiin.  

Miesten ja naisten välille repeää arvokuilu

Suomalaisen psykologian tohtori Oskari Laitisen tänä vuonna Scandinavian Journal of Psychologyssä julkaistussa tutkimuksessa  selvisi, että naisten ja miesten kriittisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (wokeismi) asenteet eroavat merkittävästi toisistaan. Naiset ovat tiedostavampia kuin tutkitut, pääasiassa yliopiston opiskelijoita olevat miehet. The Financial Times julkaisi helmikuussa 2024 tutkimuksen, jonka mukaan nuoret naiset ovat arvoiltaan yhä liberaalimpia ja nuoret miehet samaan aikaan yhä konservatiivisempia. Arvoerojen on kuvailtu jakavan vuosien 1997–2012 välillä syntyneen z-sukupolven kahtia.

Wokeismin aalto on käynyt USA:ssa läpi yhteiskunnan monet instituutiot kuten yliopistot, koulut, päiväkodit, työpaikat. Sen terävin kärki tosin saattaa olla taittumassa. Suomessa wokeismin kehitys ei ole ollut yhtä voimakas, ja voi olla, että suomalainen intelligentsija elää vielä wokeismin nousuvaiheessa.

Wokeismi on tavallaan 70-luvun marxismin jäänne, ja sen ideologiset tavoitteet yhteiskunnassa ovat samanlaiset kuin marxismilla oli: antaa vallan keskiöstä syrjäytetyille valta takaisin ja päästää ne hallitsemaan yhteiskuntaa syrjäytettyjen yksinvallalla.

 Wokeismi on syönyt yhteiskuntaa sisältäpäin. Se on tarkoituksella tai tarkoittamatta repinyt rikki perheiden instituutioita. Naiset eivät enää löydä paikkaansa perinteisessä perheessä, ja perheet ovat löyhien ihmissuhteiden takia hajonneet. Lapset ovat jääneet jonnekin vanhempien valtataistelun välimaastoon, ilman isän tai äidin tuomaa auktoriteettia ja turvaa. Lapsilta viedään turvallinen lapsuus. Heidän odotetaan jo ennen puberteettia mm. tiedostavan sukupuolen moninaisuus ja oma sukupuolisuutensa ja omaksuvan – useimmiten äidin – indusoiman genreideologian ja sukupuolisen liberalisoitumisen. Lasten ja nuorten kasvattamisen vastuu on vieritetty vanhemmilta opettajille.

 Auktoriteetteja ei enää ole.  Perheissä, kouluissa, työpaikoilla ei enää sallita tai arvosteta auktoriteetteja. Henkilöitä, jotka määräävät ja sanovat mitä kuuluu tehdä. Tai auktoriteettina pidetään nykyään henkilöä, jolla on parhaiten hallussa sukupuolen moninaisuuden terminologia ja kliseet ja joka ajattelee globaalisti vasemmistolaisesti. Muulla tavalla ajattelevat ajetaan vuorostaan vallan keskiöstä periferiaan, ja alistetaan feminismin ja transideologian alle.

 Samaan aikaan, kun wokeismi, feminismi, vasemmistolainen ja vihreä liike ja ilmastoalarmismi ovat leimallisesti naisten ideologioita, miehet ovat siirtyneet yhä arvokonservatiivisempaan suuntaan. Miehille perinteiset arvot ja yhteiskunnan pysyvyys ovat tärkeitä. Miehet arvostavat yhä useammin ydinperhettä, kristillistä arvokatsomusta ja oikeistolaista politiikkaa. Miesten asenteet ympäristökysymyksiin, maahanmuuttoon, sosiaalietuuksien kohdentamiseen ja sukupuolten väliseen tuloeroon ja sotilaalliseen puolustukseen ovat muuttumassa konservatiivisemmiksi. Tällä voi olla merkitystä tulevan poliittisen kehityksen kannalta Suomessa ja globaalisti.

 

Degrowth - mitä se on?

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoitti 16.11.2023 kolumnissaan tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta: talouskasvun hinnasta. Hänen mukaansa radikaalit ympäristöaktivistit puhuvat kasvun jälkeisestä taloudesta. Hiilamon mukaan se on vaarallinen utopia, joka muistuttaa kommunismin epäonnistuneita yhteiskuntakokeiluita.

60- ja 70-luvulla kommunismin tavoite on luoda parempi maailma romuttamalla luokkayhteiskunta. Kommunistit ajattelivat, että tavallisten ihmisten onnen tiellä on kapitalismi ja omistava luokka, joka pyrki vain riistoon ja oman hyvinvointinsa pönkittämiseen enemmistön kustannuksella. Hiilamon mukaan marxilainen analyysi perustui osin tosiasioihin: riistokapitalismi ja kolonialismi synnyttivät kärsimyksiä. Juuri siksi monet tuon ajan koulutetut ihmiset kiinnostuivat kommunismista.

Nyt esiin noussut degrowth-liike, toiselta nimeltään kasvun jälkeinen eli post-growth -liike, toistaa tätä samaa agendaa: se syyttää kapitalismia luonnon tuhoamisesta, ja esittää ratkaisuksi kapitalismin romuttamista, koska rikkaiden maiden talouskasvu uhkaa maapallon tulevaisuutta.

Liike myös väittää, että korkean tulotason maiden pitäisi lopettaa talouskasvun tavoittelu ja aloittaa ns. kasvun jälkeinen talouspolitiikkaa. Sen periaatteita ovat riittävyys, tasa-arvo ja hyvinvointi. Kuten Hiilamo kirjoittaa, keinot ovat radikaaleja: lentämisestä, yksityisautoilusta, pikamuodista, aseista, risteilyistä ja huviloista, teollisesta liha- ja meijerituotannosta luopuminen, tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen sekä säätämällä enimmäistulo. Kuulostaako tämä kommunismilta? Kyllä.

Itse olen sitä mieltä, että on epärealistista ajatella, että talouksien kasvun hillitseminen edellä mainitulla kommunismin keinovalikoimalla parantaisi yhteiskuntien hyvinvointia millään tavalla. Se ei tehnyt sitä 20- tai 30-luvulla eikä 60 – ja 70-luvulla, eikä missään maassa missä sitä on kokeiltu.

Talouden kasvu on välttämätöntä hyvinvoinnin takaamiseksi jatkossakin. Päinvastainen kehitys johtaa yhteiskunnalliseen kaaokseen. Taloudellinen kasvu luo pohjan sille, että voidaan rakentaa myös järkevää ekologista struktuuria yhteiskuntaan.  Tässä ns. vihreässä siirtymässä on kyse uusista työpaikoista, investoinneista jne.

Minusta degrowth-liike vain paljastaa, mistä luonnonsuojeluliikkeessä perimmältään on kysymys. Radikaali luonnonsuojeluaate, samoin kuin rauhanliike, pasifismi, radikaali feminismi, ateismi ym. – ovat pohjimmiltaan samaa post-kommunistista  agendaa. Sen tarkoituksena ei ole lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa ja rauhaa. Ei. Sen tarkoituksena on hajottaa läntinen, markkinatalouteen perustuva järjestelmä. Agendaan kuuluu hajottaa länsimaisten yhteiskuntien energiainfrastruktuuri, horjuttaa niiden sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, murtaa niiden henkinen selkäranka, ja sokeuttaa ne eurooppalaisen aatehistorian suhteen.  Agendan tarkoituksena on luoda epäyhtenäinen, riitainen ja heikko läntinen järjestelmä, joka lopulta romahtaisi.

Länsimaissa on oltu tähän asti liian sinisilmäisiä.

Intersektionaalinen feminismi ja yhteiskunnan kriisi

Intersektionaalinen feminismi syntyi Yhdysvalloissa yliopistopiireissä eräänlaisena amendmenttina perinteiseen feminismiin. Se laajentaa alistamisen ja riistämisen käsitteitä koskemaan myös muita sorrettuja ryhmiä. Se pyrkii purkamaan naisia sortavia yhteiskunnan rakenteita ja sukupuolten kahtiajakoa.

Intersektionaalinen feminismi on pohjimmiltaan marxilainen ideologia. Se tutkii yhteiskunnan identiteettiryhmien kokemaa sortoa niin kuin marxilaisuuskin pohjimmiltaan tekee. Etuoikeutetuilta ryhmiltä (valkoisilta heteromiehiltä) halutaan ottaa oikeus, asema ja valta, ja siirtää ne niille, jotka ovat syrjittyjä ja ulkokehälle ajettuja (naiset ja erityisesti eri tavoin sorretut naiset). Tämä on tavallaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen pyrkivä ideologia.

Intersektionaalista feminismiä voi pitää eräänlaisena Troijan hevosena: ideologia halutaan tuoda läpi hyvältä vaikuttavien asioiden varjolla. Vaikka siinä on ulospäin aika hyvältäkin kuulostavia ajatuksia, se on hyvin vahingollinen, koska siinä on tietynlainen, muuttumaton ideologinen rakenne. Se ei ratkaise ongelmia, joita se väittää ratkaisevansa.  Ajatus todellisuudesta on se, että se pohjimmiltaan on aina taistelua vallasta. Jos esimerkiksi kaikkea perheessä tapahtuvaa tarkastellaan vain siitä näkökulmasta, saadaan aikaan valtataistelua.

Intersektionaalinen feminismi on tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta perinteistä dualistista sukupuolikäsitystä myöten. Tätä ollaan jo Suomessakin ajamassa varhaiskasvatukseen eräänlaisena perheen ja yhteiskunnan uutena normina. Siinä konservatiivinen sukupuolikäsitys kahdesta sukupuolesta on alistava rakenne, joka tulee purkaa. Jokaisen on voitava päättää itse minkälainen on, myös lasten. Tämä on esim. USA:ssa johtanut siihen, että lapset ovat voineet päättää itse mihin sukupuoleen he kokevat kuuluvansa, ja sen mukaisesti heille on aloitettu päätöstä tukevat hormonaaliset ja kirurgiset sukupuolen muuttamista koskevat hoidot.

Suomen Lääkärilehdessä suomalainen lääkäri tiivisti tämän hyvin. Hänen mukaansa seksuaalisuuden alueella on käynnissä kulttuurisota, jossa sanoilla on väliä. Vaikkapa sillä mitä tarkoittavat sanat ”nainen” ja ”mies”. Varsinkin nuorten keskuudessa on valtava kiinnostus dikotomiasta poikkeaviin sukupuoli-identiteetteihin. Sukupuolidysforia on ilmiö, jota tunnetaan heikosti. Siksi on erikoista, että kajoavia hoitokeinoja käytetään ilman, että tästä ristiriidasta keskustellaan avoimesti. Alaikäisten osalta tutkimusnäyttöön perustuvia terveydenhuollon menetelmiä ei ole.

Intersektionaalinen feminismi ei lisää kollektiivista tasa-arvoa, vaan heikentää sitä. Se ei lisää kollektiivista demokratiaa, vaan raivaa tietä itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle. Se ei rakenna vaan hajottaa yhteiskuntaa ja perheitä.