Kuka kasvattaisi lapsesi?

Erityisopettaja Aulikki Uski ja psykologi Keijo Tahkokallio ovat kirjoittaneet kirjan Kuka kasvattaisi lapsesi? Se kuvaa kriittisesti suomalaista koulujärjestelmä ja lasten kasvatusta perheissä ja kouluissa. Kirjoittajia haastateltiin Ylen aamussa 5.2.2024. Alla oleva on referaatti ko. haastattelusta.

Kirjoittajat olivat havainneet merkittäviä epäkohtia koulujen ja kotien kasvatusympäristöistä, ja löysivät näistä yhtymäkohtia lasten levottomuuteen ja ahdistuneisuuteen. Uski kuvasi esimerkiksi, kuinka kouluissa on nykyisin isoja oppimisympäristöjä, vaikka tiedetään, että ne lisäävät lasten kuormittuneisuutta ja levottomuutta. Tietoa tästä on siis ollut olemassa, mutta silti sellaisia on luotu.

Kirjoittajien mukaan suomalaisen kasvatuksen perusongelma, joka heijastuu myös koulumaailmaan, on iso, pitkään jatkunut kasvatuskulttuurin muutos, jossa vanhemmat ovat vähän vähältä luovuttaneet vanhemmuuteen, aikuisuuteen liittyvää valtaansa lapsille. Tahkokallion mukaan lapset yhä enemmän päättävät, eivät pelkästään omista asioistaan, vaan samalla vanhempiensa asioista tai perheen asioista. On siirrytty lapsivetoiseen perhe-elämään, jossa lasten toiveet ja halut määräävät perheen rutiinit. Aikuiset ovat alkaneet tietyllä tavalla pelkäämään lapsia. He pelkäävät lastensa negatiivisia tunteita, joita tulee silloin kun lapsia pitäisi kasvattaa.  

Lapsen kasvu tapahtuu siinä vaiheessa, kun aikuinen joutuu pysäyttämään hänet. Pysäyttämään siihen rajaan, jolloin lapsi joko haluaa jotain, mitä hänelle ei kuulu antaa, tai sitten aikuiset haluavat, että lapset tekevät jotain, mutta lapset eivät haluakaan tehdä sitä. Silloin tulee taistelu, ja siinä tapahtuu lapsen kasvaminen. Nykyään liian usein aikuiset pelkäävät lapsen protestia ja ikään kuin menevät alta pois, jolloin siirrytään lapsivetoiseen järjestelmään. Se tarkoittaa siis sitä, että valta perheessä vaihtuu aikuiselta lapselle. Näyttää siltä, että aikuinen ei uskalla käyttää sitä valtaa, joka hänellä on eli päättää lapsen asioista ja lapsen elämästä, ja tulee siten luovuttaneeksi valtansa lapselle.

Aikuisen pelko siitä voiko lapselle sanoa ei, voi siirtyä kouluun. Koulussa tämä näkyy Uskin mukaan siinä, että lapset voivat sanoa opettajalle ”en minä tee, en minä halua!”. Uskille tuli koulussa nähdyn perustella tunne siitä, että jotkut lapset kuulevat vasta koulussa sanan ”ei”, tai sanat  ”tällainen ei vain käy”. 

Mielestäni tämä kuvaa laajempaa yhteiskunnan ongelmaa. Tuntuu siltä, että auktoriteetti on hukassa sekä vanhemmilla että opettajilla. Auktoriteetit ovat kaatuneet, koska mielipideilmasto ei suosi sellaisia. Mielipideilmasto suosii itsen merkityksellisyyttä, itsekeskeisyyttä, omapäisyyttä ja auktoriteettien kieltämistä.

”Fat acceptance” ja sen vaikutus terveyteen: lääkärin näkemys

Fat acceptance – liike syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla tavoitteenaan muuttaa kielteisiä asenteita lihavuutta kohtaan. Tållöin perustettiin National Association to Aid Fat Americans (National Association to Advance Fat Acceptance (NAAFA)). Fat Pride -liike syntyi tältä pohjalta. 70-luvun alussa perustettiin feministiryhmä The Fat Underground., jonka mukaan Amerikkalainen kulttuuri pelkää liikalihavuutta, koska se pelkää voimakkaita naisia. 

Minulle lääkärinä - uskon, että tämä pätee suurimpaan osaan lääkäreistä - on vaikea ymmärtää täysin Fat acceptance -ilmiön syitä ja tavoitteita. Vuosikymmenien aikana on kertynyt runsaasti tieteellistä näyttöä lihavuuden haitoista. Liikalihavuus ei ole  normaali fysiologinen tila, vaan aina periaatteessa haitallista. Ei ole olemassa sellaista kuin "terve ylipaino". Tähän on ainakin kaksi syytä.

Ensimmäinen on tietysti se, että liiallisella rasvakudoksella on tulehduksellinen vaikutus kehoon. Se johtaa matala-asteiseen elimistön tulehdustilaan, ja siten lisää sydän-, verisuoni-, maksa- ja munuaissairauksien, kroonisen obstruktiivisen keuhkosairauden ja reumaattisten sairauksien riskiä. Jo vuosikymmenien ajan on tiedetty, että lihavuuteen liittyy kohonneita terveysriskejä, joista merkittävimpiä ovat diabetes, sydän- ja verisuonisairaudet, verenpainetauti, ja jotkin syöpäsairaudet. Pandemian alkuvaiheessa havaittiin yhteys lihavuuden ja korkean COVID-19-kuolleisuuden välillä (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC8443289/).

Toinen seikka on se, että ajan myötä raskas paino rasittaa kantavia niveliä - nilkkoja, polvia, lantiota - ja altistaa ne ruston kulumiselle. Nivelten kuluminen voi olla erittäin tuskallinen tila, joka tekee liikkumisesta vaikeaa tai mahdotonta. Tilannetta vaikeuttaa entisestään se, että äärimmäinen liikalihavuus voi olla este nivelien korjaustoimenpiteille lisääntyneen komplikaatioriskin vuoksi.

Fat acceptance -aktivistit saattavat todeta, että kenelläkään ei ole oikeutta arvostella heidän elämäntapaansa ja kehon kokemustaan. Analogisesti tälle voidaan sanoa, että minulla ei olisi oikeutta kehottaa potilasta lopettamaan tupakointia, tai vähentää liiallista alkoholin käyttöä, jotka myös tiedetään terveydelle vaarallisiksi. Terveydenhuollon ammattilaisena minun on tavallaan pakko muistuttaa - ei tuomita - henkilöä, jos huomaan jotain, joka on haitallista hänen terveydelleen. Me lääkärit olemme varmaankin ajautuneet tässä suhteessa jonkinlaiseen itsesensuuriin. Ajattelemme, että terveydelle vahingollisista asioista huomauttaminen pahoittaa potilaan mielen ja vahingoittaa potilas-lääkärisuhdetta. On tietysti eroja siinä, miten asioita korostetaan potilaille. Mutta joka tapauksessa lääkärin jos jonkun velvollisuus on huomata, että potilaalla on terveyden suhteen riskikäyttäytymistä, ja valistaa tai neuvoa potilasta eteenpäin terveempiin valintoihin.

 

 

Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio, osa II, Minuus

Yhteisöllisyys on varmaankin sisäänrakennettua japanilaisessa kulttuurissa. En tiedä onko se väkirikkaan yhteiskunnan selviytymisstrategia, mutta ainakin se toimii. Em. suunenäsuojus on oiva esimerkki yhteisöllisyyden merkityksestä. Kanssamatkustajista huolehditaan pitämällä kännykät äänettömällä eikä varsinkaan kailoteta kännykkään äänekkäästi. Tästä myös kuulutukset junissa ja metroissa muistuttavat säännöllisesti.  Ruuhkissa oman vuoron odottaminen ja ainakin omasta puolesta sujuvuuden takaaminen näyttävät olevan itsestäänselvyyksiä. 

Palattuani takaisin eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin pariin, voin vain huokaista epätoivosta. Meillä yhteisöllisyys ei ole ollut enää aikoihin millään tavalla muotia. Bussissa takapenkin tyttölauma kailotti kännyköihinsä ja toisilleen niin että koko bussi raikui. Suomessa jonottaminen onnistuu aina välillä, mutta jonossa odottaminen ei onnistu ilman valitusta tai huokailua. Ja meidän itänaapurimmehan eivät osaa jonottaa ollenkaan.

Vähän väliä kirjoitetaan ihmisistä jotka ovat oivaltaneet minuuden merkityksen itselleen (tai ovat hankkineet useammankin minuuden (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/vuosien-varrella-ehtii-elaa-monena-minana)).  Ihmiset elävät yhä enemmän itselleen ja itsekseen. Sinkkutaloudet ovat yleistyneet Suomessa viimeisten 20 v aikana (http://www.talouselama.fi/uutiset/suomessa-on-yli-miljoona-sinkkutaloutta-ss-maara-lahes-kaksinkertaistunut-6535905). Toisesta ihmisestä huolehtiminen tai oman yhteisön, esim. suvun, asioista ei enää olla niin kiinnostuneita. 

Yksiöllisyyden ylikorostuminen näkyy myös omassa työssäni. Sairaaloissa tärkeä potilasturvallisuusnäkökulma on potilaiden suojaaminen infektioilta sairaalahoidon aikana. Tässä henkilökunnan oma rokotussuoja on ensiarvoisen tärkeää: tiedetään että esim. influenssa voi tarttua tehokkaasti henkilökunnasta potilaaseen ja pahimmassa tapauksessa tappaa huonokuntoisen potilaan. Siitä huolimatta minulle on aina yllätys se, että jotkut hoitajat kieltäytyvät rokotuksesta.  Ymmärrän jos on allerginen rokotteelle, mutta muita syitä en ymmärrä. Minusta on itsestään selvää, että yritetään kaikin keinoin välttää aiheuttamasta potilaalle vahinkoa. Kaikille se ei ole ollut selvää ja siksi lainsäätäjien on ollut pakko kirjata velvoite uuteen tartuntatautilakiin (1227/2016).

Meillä vastuullisuus toisista on hämärtynyt samalla kun yksilön oikeuksista kiinni pitäminen on ylikorostunutta. En tiedä mistä tämä kumpuaa. Ainakaan se ei ole eurooppalaista, Ranskan vallankumouksen perintöä.   Ja ainakin japanilaisessa kulttuurissa yksilö ei mene yhteisön edelle.

Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio, osa I

Vaikka omassakin lähipiirissäni Japania on kehuttu tutustumisen arvoisena maana, omakohtainen kokemus siitä yllätti positiivisesti. Harvoin mikään maa tai kaupunki on vaikuttanut niin voimakkaasti omaan mieleen. Muistan aikanaan San Franciscon olleen mystinen kokemus positiivisessa mielessä. Tokio oli kuitenkin kertaluokkaa mystisempi ja voimakkaampi kokemus.

 Mikä siinä Japanissa sitten vaikutti niin voimakkaasti?  Ehkä japanilaisen kulttuurin totaalinen erilaisuus verrattuna eurooppalais-amerikkalaiseen kulttuuriin. Kun ensi kertaa omakohtaisesti kokee sen, vaikutus on melkein tyrmäävä.  Vaikutuksen teki ennen kaikkea järjestys ja siisteys, yhteisöllisyys, ystävällisyys, estetiikka ja uskonnollisuus.

Missään en ole kohdannut niin järjestäytynyttä ja siistiä yhteiskuntaa. Siis kaikilla tasoilla. Ei tarvitse pelkästään puhua vessoista. Joita oli kaikkialla ja jotka olivat yltiösiistejä kaikki. Siis kaikki.  Ei niin pientä kahvilaa ettei siellä olisi puunattua ja siistiä vessaa, joka aina toimii ja josta ei koskaan ole loppu saippua tai mikään muukaan.  Ja mikä kuvaisi paremmin japanilaisen kulttuurin sisäänrakennettua siisteyttä kuin  automaattivessat. Suunenäsuojukset ihmisten kasvoilla ovat kuulemma paitsi omaksi myös muiden suojaamiseksi taudeilta. Aterian aluksi annetaan kuumat pyyhkeet käsien siistimiseksi. Ihmisten käyttäytyminen täyteenahdetuissa junissa ja kaduilla oli ystävällistä ja säntillistä. Kuulutukset ohjaavat liukuportaissa pitämään kaiteesta kiinni ja välttämään kengännauhojen jäämistä portaiden väliin. Ja jos liikut lapsen kanssa ole hyvä ja käytä hissiä. Ihmiset osaavat jonottaa siisteissä jonoissa juniin ja busseihin ja odottaa kunnes ulostulevat ovat kaikki pois kulkuvälineestä. Kukaan ei töni tai tuupi. Kadunkulmissa ja asemilla poliisit tai jonkinlaiset ohjaajat valvovat että kaikki sujuu hyvin. Kaikkialla liikkumisvälineissä ja asemilla on tauluja ja julisteita, joissa on erilaisia ohjeita vaikka kuinka paljon (mitä ne ovat en tiedä kun en osaa japania). Matkalaukkusi terminaalibussiin pakkaavat bussifirman nuoret työntekijät, jotka kumartavat syvään kun bussi saapuu ja lähtee. Suomessa voisimme vain haaveilla tällaisesta.