Milloin pitäisi kasvaa aikuiseksi? Vai pitääkö ollenkaan?
Miten suhtautua siihen, että kolmi-nelikymppinen mies
sprayaa polvihousuisena ja lippalakki takaperin päässä graffiteja seiniin ja
skeittaa skeittilaudalla lapsensa kanssa päiväkotiin? Ja ehdottaa kokonaisen kaupunginosan
muuttamista biletyskaupungiksi. Ja twiittaa selfieitä OMGiden ja LOLien kera.
Joku voisi luulla että sellainen sopisi enemmän alle
kaksikymppiselle hurjapäälle. Mutta ehkä olen väärässä.
Tai siihen, että kuusikymppinen isoäiti hehkuttaa jo
parissakin reality tv-ohjelmassa julkisesti saavansa vähintään viisi orgasmia
viikossa? Että se pitää mielen virkeänä.
En tiedä. Jotenkin minulla vain on sellainen olo, että
nykyään hoettu fraasi "elä itseäsi varten, älä muita" kuulostaa
self-help kirjojen loppuunkalutulta luulta. "Minä olen tärkein" on
nykyisin ihmisten prioriteetti. Ei suinkaan esimerkiksi se, että
"kunnioitan muiden ajatuksia", tai "en viitsi junassa kailottaa
kännykkään parisuhdeongelmiani muiden kuullen", tai "haluan, että
lapseni istuvat hiljaa bussissa". Kutsun tällaisia minä-centrisiksi.
Niille on toinenkin nimi: narsisti, mutta en viitsi käyttää sitä sanaa.
Pikemminkin nämä ihmiset tarvitsivat rinnalleen kunnon aikuisen, joka voisi
sanoa "kasva jo aikuiseksi".
Narsistien, anteeksi, minäkeskeisten ihmisten määritelmään kuuluu
myös halu vastustaa kaikkia neuvoja ja ohjeita. Viranomaisia. Lääkäreitä ja
terveysneuvoja. On aina parempi mitä erikoisempi elämäntyyli, luonnonmukainen,
mahdollisimman harvalle sopiva, marginaalissa. Se ei ole aina viisautta, vaan
vastaanhangoittelemista, kärttyilyä, itkupotkuraivaria. Tällaiset ihmiset
tarvitsevat aikuisen ihmisen turvaa ja rajojen asettamista.
Tai ihan oman kuplan – esim. Kallion kaupunginosan - jossa voi kuusikymppisenäkin vielä kuvitella
koko maailman olevan tämä kupla.
