Pandemia – voiko kansalaista käskeä?

Pandemia toi esiin – ainakin länsimaissa - yhteiskunnasta tärkeän rajalinjan. Kun toiset halusivat suojella kansalaisia vakavan taudin aiheuttamilta seurauksilta ja terveydenhuoltoa ajautumasta kaaokseen, toiset kapinoivat ja suhtautuivat skeptisesti itsemääräämisoikeuteen puuttuviin määräyksiin.

Aikaisemminkin tartuntatautien torjunnassa on jouduttu koskemaan yksilölliseen päätäntävaltaan. Voimakkaimmin tämä näkyi – ei niin kauan sitten -  lepran aikana, jolloin siihen sairastuneet eristettiin yhteiskunnasta, jotkut lopuksi iäkseen. Tuberkuloosipotilaita jouduttiin sijoittamaan parantoloihin. Tulirokkolapsia otettiin lasten infektiosairaaloihin, joihin edes vanhemmat eivät päässeet sisälle. Nämä siksi, että potilaat eivät levittäisi tautia perheessään ja yhteiskunnassa. Syynä oli aluksi se, että ei tiedetty miten taudit leviävät ja myöhemminkin se, että siihen ei ollut tehokasta hoitoa.

Yksilönvapauteen koskevat rajoitukset tulivat globaalisti käyttöön pandemian alkaessa v.2020. Kiinassa toimet vietiin äärimmilleen aina v.2022 joulukuuhun saakka. Covid-19 oli maailmanlaajuinen terveysuhka. Maailma, ja WHO, heräsivät tähän melko myöhään v. 2020 kun kävi ilmi, että sairaustapaukset ovat niin vakavia, että sairaala- ja tehohoitoa tarvitsevat täyttivät nopeasti sairaalat kaikkialla maailmassa ja kuolleisuus oli korkea. Suomessakin Covid-infektio määriteltiin yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi, mikä lain mukaan tarkoittaa, että väestön suojelemiseksi viranomaiset voivat käyttää henkilöön kohdistuvia pakkokeinoja. Suomessakin annettiin ohjeita käsihygieniasta, eristämisestä, maskien käytöstä, vanhainkotien vierailuista ja rokotuksista.

Voiko kansalaista käskeä? Missä menee raja?

Suomessakin heräsi keskustelu kansalaistottelemattomuudesta. Tartuntatautilaki on mielenterveyslain lisäksi ainoita lakeja, jotka sallivat yksilön vapauteen puuttuvia toimia. Tämän lain käyttö herätti suomalaisessa liberaalissa, yksilökeskeisyyttä korostavassa ilmapiirissä voimakkaita reaktioita. Ihmiset nousivat vastarintaan, osa ihan periaatteenkin vuoksi, ja kieltäytyivät käyttämästä maskia tai olemasta kotieristyksessä tai ottamasta rokotteita.

Suomessa sairaalahoitoon ja teho-osastohoitoon joutuneista valtaosa oli kokonaan rokottamattomia. Myös kuolleiden joukossa rokottamattomuus korostui. Teho-osastojen kuormittuessa leikkauksia joudutiin siirtämään. Sairaaloiden työmäärä oli pandemian aikana valtava.

On hyvä tehdä pandemiakauden tilinpäätös ja pohtia rajoitustoimien oikeutusta. Mutta ennen sitä täytyy muistaa, että Covid-pandemia oli globaali hätätila kaikilla terveydenhuollon tasoilla. Suomessa – puhumattakaan muista maista - elettiin siinä rajalla, voitiinko muita kuin koronapotilaita enää ylipäätään hoitaa teho-osastolla. Se olisi vääjäämättä johtanut heidän kuolemaansa.  Sitä vasten katsottuna on pienisieluista pohtia, koskettiinko tarpeettomasti ihmisten itsemääräämisoikeuteen.

Rokottautuminen on vastuullisuutta (Turun Sanomat 1.5.2018)

Viimeaikainen keskustelu rokotuksista on ollut hyödyllistä, koska se on tuonut esille monia aikamme ilmiöitä. Ajallemme on tyypillistä yksittäisten kokemusten ja ns. pseudotieteen käyttäminen omien ratkaisujen perusteluina. Tieteellisellä keskustelulla ei tässä juuri ole sijaa, ja on oikeastaan turhauttavaa monesti kun ihmiset puhuvat toistensa ohi, toinen tieteeseen ja toinen omakohtaiseen kokemukseen perustuen.

Rokotusvastaisuus kuuluu aikamme tieteenjälkeiseen ilmastoon. Tiede ja näyttöön perustuva todistelu on menettänyt merkityksensä ja nyt enkeliparantaminen ja kokemuksellisuus on ihmisille merkittävämpää. Rokotuksin torjuttavat taudit ovat kuitenkin todellisuutta – niin kuin nyt nähdään laajoilla alueilla Euroopassa. Siellä rokotusten vähentyminen on johtanut laumasuojan katoamiseen ja vaarallisten tartuntatautien, kuten tuhkarokon, esiinmarssiin. Näemme tämän ilmiön kohta Suomessa, tuhkarokkoepidemiat ovat jo oven takana. Länsi-Suomessa rokotuskattavuus on jo kriittisen alhaalla. 

Rokotukset ovat osa lääketieteen valtavaa menestystarinaa: kaikkialla maailmassa tappavat tartuntataudit saatiin vähenemään ja katoamaan ja traagiset lasten infektiokuolemat lähes hävitetyksi. Nyt tämä perintö uhkaa romuttua. Ehkä siksikin, että emme näe vihollistamme ja luulemme, että se on kadonnut ikiajoiksi jonnekin. Mikrobit ovat kuitenkin edelleen olemassa, ja epidemiat osoittavat niiden voiman silloin kun emme jaksa tai viitsi vastustaa niitä. 

On traagista, että vuosikymmenien menestystarinaa halutaan vähätellä pseudotieteen keinoin. Infektiolääkärit ovat Suomessa halunneet lisätä rokotuskattavuutta koko väestön keskuudessa ja halunneet lainsäädännön kautta myös sairaaloiden henkilökunnan osallistuvan näihin talkoihin. Kaikille tämäkään ei ole sopinut, itsemääräämisoikeuteen vedoten. Rokottautumisessa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kysymys  itsemääräämisen oikeudesta, vaan kysymys on ennenkaikkea vastuullisuudesta ja solidaarisuudesta muita ihmisiä kohtaan.