Miksi tarvitsemme hiljaisuutta?

Elämme jatkuvassa sensoristen stimulusten myrskyssä, jossa erilaiset aistiärsykkeet kilpailevat huomiostamme. Vietämme suuren osan ajastamme sosiaalisessa mediassa, peleissä tai sovelluksissa, jotka koostuvat tiheästi muuttuvista kuvista ja äänistä. Kun huomiomme jatkuvasti kiinnittyy vaihteleviin kohteisiin, kykymme keskittyä yhteen kohteeseen pidempiä aikoja voi heikentyä.

Aivomme käsittelevät signaaleja työmuistillaan. Se on tietokoneiden työmuistia vastaava osio aivoissamme, joka käsittelee tiedon ennen sen siirtämistä pysyvämpään muistiin. Työmuistin kapasiteetti on rajallinen ja kognitiivinen kuormitus voi ylittää sen kapasiteetin. Ns. kognitiivisen kuormitusteorian (Cognitive Load Theory) mukaan työmuistimme toiminta riippuu siitä, kuinka paljon aistitietoa annetaan samanaikaisesti. Uusia ärsykkeitä voidaan havaita vain, jos entisten havaintojen käsittelystä on jäljellä riittävästi ylimääräistä havaintokapasiteettia (https://doi.org/10.3389/fpsyg.2013.00283). On osoitettu, että kun aistiärsykkeiden ja häiriötekijöiden paine kasvaa, ihmiset suoriutuvat kognitiivisista tehtävistä huonommin.

Tämä koskee myös jokapäiväistä elämäämme. Jatkuvassa aistiärsykkeiden tulvassa eläminen asettaa aivomme koetukselle. Meillä ei ole aikaa istua alas ja keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Äskettäin julkaistussa  meta-analyysissä todettiin, että lisääntynyt matkapuhelinten ja muiden langattomien laitteiden käyttö voi liittyä lasten ja nuorten mielenterveyden heikkenemiseen ( https://doi.org/10.1007/s00787-022-02012-8).

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Keskittymistä ja hiljaisuuden etsimistä on opeteltava tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Vaikka keskittymisestä, läsnäolosta ja hiljaisuudesta on julkaistu satoja kirjoja, ei näiden asioiden opettelemiseen tarvita erityisiä oppaita. Riittää, kun päätät joka päivä omistaa hetken hiljaisuudelle. Siinä voi vain olla, olla olemassa, olla tekemättä mitään (edes meditaatiota ei tarvita). Tai voi mennä puistoon tai meren äärelle ja aistia, nähdä värejä ja kuunnella luonnon rauhoittavia ääniä. Tämä vaatii aluksi tietoista irtiottoa melusta ja kiireestä. Niille, joilla on lapsia ja perhettä ja kiireinen työ, tämä on tietysti haaste. Mutta oman hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää vain ottaa omaa aikaa ja irtautua melusta ja mennä yksin hiljaisuuteen. Niitä harvoja hetkiä, joita on esimerkiksi vapaata työstä, ei tarvitse käyttää neuroottisesti aktiviteetteihin ja elämysten etsimiseen. Riittää, kun olet hiljaisuudessa ja annat aivojen ja sielun parantua. 

 

”Fat acceptance” ja sen vaikutus terveyteen: lääkärin näkemys

Fat acceptance – liike syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla tavoitteenaan muuttaa kielteisiä asenteita lihavuutta kohtaan. Tållöin perustettiin National Association to Aid Fat Americans (National Association to Advance Fat Acceptance (NAAFA)). Fat Pride -liike syntyi tältä pohjalta. 70-luvun alussa perustettiin feministiryhmä The Fat Underground., jonka mukaan Amerikkalainen kulttuuri pelkää liikalihavuutta, koska se pelkää voimakkaita naisia. 

Minulle lääkärinä - uskon, että tämä pätee suurimpaan osaan lääkäreistä - on vaikea ymmärtää täysin Fat acceptance -ilmiön syitä ja tavoitteita. Vuosikymmenien aikana on kertynyt runsaasti tieteellistä näyttöä lihavuuden haitoista. Liikalihavuus ei ole  normaali fysiologinen tila, vaan aina periaatteessa haitallista. Ei ole olemassa sellaista kuin "terve ylipaino". Tähän on ainakin kaksi syytä.

Ensimmäinen on tietysti se, että liiallisella rasvakudoksella on tulehduksellinen vaikutus kehoon. Se johtaa matala-asteiseen elimistön tulehdustilaan, ja siten lisää sydän-, verisuoni-, maksa- ja munuaissairauksien, kroonisen obstruktiivisen keuhkosairauden ja reumaattisten sairauksien riskiä. Jo vuosikymmenien ajan on tiedetty, että lihavuuteen liittyy kohonneita terveysriskejä, joista merkittävimpiä ovat diabetes, sydän- ja verisuonisairaudet, verenpainetauti, ja jotkin syöpäsairaudet. Pandemian alkuvaiheessa havaittiin yhteys lihavuuden ja korkean COVID-19-kuolleisuuden välillä (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC8443289/).

Toinen seikka on se, että ajan myötä raskas paino rasittaa kantavia niveliä - nilkkoja, polvia, lantiota - ja altistaa ne ruston kulumiselle. Nivelten kuluminen voi olla erittäin tuskallinen tila, joka tekee liikkumisesta vaikeaa tai mahdotonta. Tilannetta vaikeuttaa entisestään se, että äärimmäinen liikalihavuus voi olla este nivelien korjaustoimenpiteille lisääntyneen komplikaatioriskin vuoksi.

Fat acceptance -aktivistit saattavat todeta, että kenelläkään ei ole oikeutta arvostella heidän elämäntapaansa ja kehon kokemustaan. Analogisesti tälle voidaan sanoa, että minulla ei olisi oikeutta kehottaa potilasta lopettamaan tupakointia, tai vähentää liiallista alkoholin käyttöä, jotka myös tiedetään terveydelle vaarallisiksi. Terveydenhuollon ammattilaisena minun on tavallaan pakko muistuttaa - ei tuomita - henkilöä, jos huomaan jotain, joka on haitallista hänen terveydelleen. Me lääkärit olemme varmaankin ajautuneet tässä suhteessa jonkinlaiseen itsesensuuriin. Ajattelemme, että terveydelle vahingollisista asioista huomauttaminen pahoittaa potilaan mielen ja vahingoittaa potilas-lääkärisuhdetta. On tietysti eroja siinä, miten asioita korostetaan potilaille. Mutta joka tapauksessa lääkärin jos jonkun velvollisuus on huomata, että potilaalla on terveyden suhteen riskikäyttäytymistä, ja valistaa tai neuvoa potilasta eteenpäin terveempiin valintoihin.

 

 

Vaikuttaminen – mikä oikeastaan on vaikuttavaa?

https://www.youtube.com/watch?v=zJdqJu-6ZPo&t=23s Ilmastonmuutos on tieteellinen fakta. Miten se hoidetaan, perustuu – tai ainakin pitäisi perustua – tieteelliseen näyttöön, mutta myös rationaaliseen logiikkaan: se että minä sammutan valot asunnostani ei tule vaikuttamaan ilmastonmuutokseen mitenkään.

Muutos tehdään rationaalisin keinoin. Ei irrationaalisesti kuten heittämällä keittoa maalausten päälle tai istumalla kadulla estämässä autojen kulkua. Sitä ei tehdä sammuttamalla valot tunniksi. Ydinsodan uhkaa vastaan ei taistella uittamalla kynttilälyhtyjä joessa aina elokuun alussa. Ilmastonmuutoksesta huolestuneen itkuisen lapsen esiintyminen valtionpäämiehille ei ole rationaalista.  Nämä kaikki ovat demonstraatioita, tunteeseen vaikuttavia mielenilmauksia. Niillä on korkeintaan merkitystä huomion herättämiseksi, mutta ennen kaikkea oman mielen rauhoittamiseksi; ”olen tehnyt jotakin asian hyväksi”.

Ilmastonmuutokseen vaikuttaminen pyrkimällä Net Zero -tavoitteeseen ei ole rationaalista. Kuten Konstantin Kisin tuossa videolla esittää, se johtaisi kehittyvien maiden katastrofaaliseen köyhtymiseen ja nälänhätään. Kukaan ei vapaaehtoisesti halua köyhtyä tai lastensa menehtyä aliravitsemukseen. Me kehittyneissä maissa voimme lämpimissä asunnoissamme ja jääkaappi täynnä ruokaa kyllä vaatia tällaista. Ja heti – niin kuin Greta Thunberg vaatii. Meillä on varaa rakentaa tuuli- ja aurinkovoimaloita. Mutta jos intialaisilta tai kiinalaisilta tai Afrikan maiden asukkailta nyt kysyttäisiin, he kieltäytyisivät Net Zero vaihtoehdosta. Ja aivan syystä kyllä.

Mikä sitten on vaikuttavaa?  Kuten Kisin sanoo, siihen on kolme keinoa ”tehdä työtä, luoda uutta, rakentaa”. Pelkkä retoriikka ja mielen osoittaminen ei johda mihinkään, vain työn tekeminen ja ratkaisujen etsiminen, puolueeton tutkimus ja uuden luominen johtavat.

Ahdistusta vai tulevaisuudenuskoa?

Viime aikojen tapahtumat, sota, taloudellinen epävarmuus ja taloudelliset ongelmat sekä ympäristökysymyksiin liittyvät ongelmat ovat lisänneet ihmisten ahdistuksen tunnetta - varsinkin nuorilla. Tämä on tietysti helposti ymmärrettävää, kun sosiaalinen media, lehdet, uutis- ja ajankohtaislähetykset ovat täynnä toinen toistaan ahdistavampia uutisia. Kolme vuotta globaalisti ennennäkemätöntä tartuntatautipandemiaa ja vuosi sotaa Euroopassa ovat kuluttaneet ihmisten resilienssiä. Mitään tällaista globaalia poikkeustilaa ei ole koettu sitten toisen maailmansodan. Osaltaan ahdistuksen lisääntymiseen vaikuttaa myös se, että ihmiset elävät entistä ahdistavammassa ärsykeympäristössä, jota videopelit, elokuvat ja somesisällöt voivat ruokkia.

Akatemiatutkija Salmela-Aron tutkimuksessa (https://doi.org/10.1016/j.jenvp.2022.101887) todettiin, että Suomessa nuoret saavat hyödynnettyä ahdistuksen ja huolen ilmastonmuutoksesta toimintaan, jolla ilmastonmuutosta voidaan hillitä. Negatiiviset ilmastonmuutokseen liittyvät tunteet kuten ahdistus ja huoli lisäävät kuitenkin myös mielenterveyshaasteita. Toiminta ei kokonaan poista ahdistusta. Sosiaalisen tai muun median vaikutus ilmastoahdistukseen ja huoleen sekä toimintaan on merkittävä.

Sinänsä tämä ahdistuneisuus ei ole mitään uutta. Kaikkina aikoina erityisesti nuoret ovat olleet ahdistuneita ajankohtaisista ilmiöistä. 60-luvulla ihmisiä ahdisti ydinsodan vaara, sittemmin puheet energian loppumisesta tai ylikansoittumisesta ja nyt uutiset sodasta, energiapulasta, hintojen noususta ja ilmastonmuutoksesta.

Olisi kuitenkin hyvin tärkeää ymmärtää, että vaikka ahdistus voi toimia jonkinlaisena motivaattorina, se ei ole välttämättä rakentavaa eikä sillä tavoin normaalia ihmiselle, että sitä voisi pitää ihannoitavana tai tavoiteltavana tilana. Globaalin ahdistuksen lisäämisestä Greta Thunbergin tavoin ei ole tosiasiallisesti mitään hyötyä, vaan päinvastoin; erityisesti voimakkaalle ahdistukselle alttiit henkilöt eivät kykene toimimaan rationaalisesti, vaan voivat passivoitua ja masentua. Sen takia olisikin pyrittävä siihen, että viestinnässä ja myös sosiaalisen median sisällössä otettaisiin huomioon ihmisten erilainen kyky vastaanottaa viestejä ja reagoida niihin. Uutisten ja median tuottajat ovat vastuussa siitä mitä ihmisille välitetään. Ahdistuksen ja pelon lisääminen ei palvele juuri ketään muita kuin klikkiotsikoita tekevää journalismia. Iltapäivälehtien lööpit voi laittaa piiloon (https://yle.fi/a/3-12338642).

Paitsi, että pelko ja ahdistus ovat sinänsä useimmiten hyödyttömiä taakkoja ihmiselle, monet pelon aiheet ovat myös osoittautuneet turhiksi ajan myötä: sähkön, kaasun ja bensiinin hinta, työllisyys jne. Eli näköalat eivät ole läheskään niin pessimistiset kuin klikkijournalismi meille viestittää. Näkisinkin, että ihmisten pitäisi suhtautua valoisammin tulevaisuuteen. Olisi tärkeää kaikesta huolimatta luoda tulevaisuudesta positiivista kuvaa, ja antaa ihmisille toivoa ja valoisuutta.  Olisi tärkeää, että ihmiset kykenisivät näkemään tulevaisuuteen ja uskomaan siihen ja rakentamaan tulevaisuutta optimistisesti. Sotia, erilaisissa kulkutauteja ja taloudellista ahdinkoa on tullut ja mennyt kautta ihmiskunnan historian ja tulee jatkossakin. Jos optimismi saisi enemmän jalansijaa ihmisten ajattelussa, se olisi rakentama voima ja voisimme rakentaa hyvää tulevaisuutta yhteiskunnalle. Tulevaisuudenuskon rakentaminen on paljon hyödyllisempää kuin lamaannuttava pelottelu.