Kuka kasvattaisi lapsesi?

Erityisopettaja Aulikki Uski ja psykologi Keijo Tahkokallio ovat kirjoittaneet kirjan Kuka kasvattaisi lapsesi? Se kuvaa kriittisesti suomalaista koulujärjestelmä ja lasten kasvatusta perheissä ja kouluissa. Kirjoittajia haastateltiin Ylen aamussa 5.2.2024. Alla oleva on referaatti ko. haastattelusta.

Kirjoittajat olivat havainneet merkittäviä epäkohtia koulujen ja kotien kasvatusympäristöistä, ja löysivät näistä yhtymäkohtia lasten levottomuuteen ja ahdistuneisuuteen. Uski kuvasi esimerkiksi, kuinka kouluissa on nykyisin isoja oppimisympäristöjä, vaikka tiedetään, että ne lisäävät lasten kuormittuneisuutta ja levottomuutta. Tietoa tästä on siis ollut olemassa, mutta silti sellaisia on luotu.

Kirjoittajien mukaan suomalaisen kasvatuksen perusongelma, joka heijastuu myös koulumaailmaan, on iso, pitkään jatkunut kasvatuskulttuurin muutos, jossa vanhemmat ovat vähän vähältä luovuttaneet vanhemmuuteen, aikuisuuteen liittyvää valtaansa lapsille. Tahkokallion mukaan lapset yhä enemmän päättävät, eivät pelkästään omista asioistaan, vaan samalla vanhempiensa asioista tai perheen asioista. On siirrytty lapsivetoiseen perhe-elämään, jossa lasten toiveet ja halut määräävät perheen rutiinit. Aikuiset ovat alkaneet tietyllä tavalla pelkäämään lapsia. He pelkäävät lastensa negatiivisia tunteita, joita tulee silloin kun lapsia pitäisi kasvattaa.  

Lapsen kasvu tapahtuu siinä vaiheessa, kun aikuinen joutuu pysäyttämään hänet. Pysäyttämään siihen rajaan, jolloin lapsi joko haluaa jotain, mitä hänelle ei kuulu antaa, tai sitten aikuiset haluavat, että lapset tekevät jotain, mutta lapset eivät haluakaan tehdä sitä. Silloin tulee taistelu, ja siinä tapahtuu lapsen kasvaminen. Nykyään liian usein aikuiset pelkäävät lapsen protestia ja ikään kuin menevät alta pois, jolloin siirrytään lapsivetoiseen järjestelmään. Se tarkoittaa siis sitä, että valta perheessä vaihtuu aikuiselta lapselle. Näyttää siltä, että aikuinen ei uskalla käyttää sitä valtaa, joka hänellä on eli päättää lapsen asioista ja lapsen elämästä, ja tulee siten luovuttaneeksi valtansa lapselle.

Aikuisen pelko siitä voiko lapselle sanoa ei, voi siirtyä kouluun. Koulussa tämä näkyy Uskin mukaan siinä, että lapset voivat sanoa opettajalle ”en minä tee, en minä halua!”. Uskille tuli koulussa nähdyn perustella tunne siitä, että jotkut lapset kuulevat vasta koulussa sanan ”ei”, tai sanat  ”tällainen ei vain käy”. 

Mielestäni tämä kuvaa laajempaa yhteiskunnan ongelmaa. Tuntuu siltä, että auktoriteetti on hukassa sekä vanhemmilla että opettajilla. Auktoriteetit ovat kaatuneet, koska mielipideilmasto ei suosi sellaisia. Mielipideilmasto suosii itsen merkityksellisyyttä, itsekeskeisyyttä, omapäisyyttä ja auktoriteettien kieltämistä.

Pandemia – voiko kansalaista käskeä?

Pandemia toi esiin – ainakin länsimaissa - yhteiskunnasta tärkeän rajalinjan. Kun toiset halusivat suojella kansalaisia vakavan taudin aiheuttamilta seurauksilta ja terveydenhuoltoa ajautumasta kaaokseen, toiset kapinoivat ja suhtautuivat skeptisesti itsemääräämisoikeuteen puuttuviin määräyksiin.

Aikaisemminkin tartuntatautien torjunnassa on jouduttu koskemaan yksilölliseen päätäntävaltaan. Voimakkaimmin tämä näkyi – ei niin kauan sitten -  lepran aikana, jolloin siihen sairastuneet eristettiin yhteiskunnasta, jotkut lopuksi iäkseen. Tuberkuloosipotilaita jouduttiin sijoittamaan parantoloihin. Tulirokkolapsia otettiin lasten infektiosairaaloihin, joihin edes vanhemmat eivät päässeet sisälle. Nämä siksi, että potilaat eivät levittäisi tautia perheessään ja yhteiskunnassa. Syynä oli aluksi se, että ei tiedetty miten taudit leviävät ja myöhemminkin se, että siihen ei ollut tehokasta hoitoa.

Yksilönvapauteen koskevat rajoitukset tulivat globaalisti käyttöön pandemian alkaessa v.2020. Kiinassa toimet vietiin äärimmilleen aina v.2022 joulukuuhun saakka. Covid-19 oli maailmanlaajuinen terveysuhka. Maailma, ja WHO, heräsivät tähän melko myöhään v. 2020 kun kävi ilmi, että sairaustapaukset ovat niin vakavia, että sairaala- ja tehohoitoa tarvitsevat täyttivät nopeasti sairaalat kaikkialla maailmassa ja kuolleisuus oli korkea. Suomessakin Covid-infektio määriteltiin yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi, mikä lain mukaan tarkoittaa, että väestön suojelemiseksi viranomaiset voivat käyttää henkilöön kohdistuvia pakkokeinoja. Suomessakin annettiin ohjeita käsihygieniasta, eristämisestä, maskien käytöstä, vanhainkotien vierailuista ja rokotuksista.

Voiko kansalaista käskeä? Missä menee raja?

Suomessakin heräsi keskustelu kansalaistottelemattomuudesta. Tartuntatautilaki on mielenterveyslain lisäksi ainoita lakeja, jotka sallivat yksilön vapauteen puuttuvia toimia. Tämän lain käyttö herätti suomalaisessa liberaalissa, yksilökeskeisyyttä korostavassa ilmapiirissä voimakkaita reaktioita. Ihmiset nousivat vastarintaan, osa ihan periaatteenkin vuoksi, ja kieltäytyivät käyttämästä maskia tai olemasta kotieristyksessä tai ottamasta rokotteita.

Suomessa sairaalahoitoon ja teho-osastohoitoon joutuneista valtaosa oli kokonaan rokottamattomia. Myös kuolleiden joukossa rokottamattomuus korostui. Teho-osastojen kuormittuessa leikkauksia joudutiin siirtämään. Sairaaloiden työmäärä oli pandemian aikana valtava.

On hyvä tehdä pandemiakauden tilinpäätös ja pohtia rajoitustoimien oikeutusta. Mutta ennen sitä täytyy muistaa, että Covid-pandemia oli globaali hätätila kaikilla terveydenhuollon tasoilla. Suomessa – puhumattakaan muista maista - elettiin siinä rajalla, voitiinko muita kuin koronapotilaita enää ylipäätään hoitaa teho-osastolla. Se olisi vääjäämättä johtanut heidän kuolemaansa.  Sitä vasten katsottuna on pienisieluista pohtia, koskettiinko tarpeettomasti ihmisten itsemääräämisoikeuteen.