Saako Jumalaa pilkata?

Ruotsi on joutunut islamilaisten maiden vihan kohteeksi, kun Ruotsissa on poltettu Koraani. Polttaja on itse kristitty ja hän perusteli tekoaan sillä, että Koraani on vaarallinen Ruotsin yhteiskunnalle ja se pitäisi kieltää.

Ruotsissa on aikaisemmin ollut laki jumalanpilkasta 1500-luvulta lähtien (https://www.eurel.info/spip.php?rubrique542&lang=en). Myöhemmin Ruotsin lainsäädännössä ei enää pidetty tarpeellisena suojella uskontoa syrjinnältä, vaan uudessa laissa vuodelta 2002 kielletään syrjintä mm. kansallisuuden, rodun, ihonvärin ja seksuaalisuuden perusteella. Ruotsissa uskontoa pidetään ihmisten yksityisasiana, johon yhteiskunnan ja lainsäädännön ei pidä puuttua. Siten varsinaista jumalanpilkkaa ei siellä pidetä rangaistavana.

Suomessa on edelleen voimassa laki uskonrauhan rikkomisesta (RikosL 17, 10 §). Sen mukaan uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy, mikäli julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä (..) kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä.

Tuntuu omituiselta, että uskonto, joka on monille ihmisille hyvin tärkeä ja henkilökohtainen asia, ei olisi yhteiskunnan suojeluksen alaisena. Mielestäni on tärkeää, että kaikkea hengellisyyttä kunnioitetaan ja niitä arvoja ja asioita, joita ihmiset pitävät pyhänä, ei pilkata. Se, että henkilö on vakaumuksellinen kristitty, ei mielestäni oikeuta pilkkaamaan ei-kristityille ihmisille pyhiä asioita. Jokainen saa harjoittaa omaa hengellisyyttään rauhassa, mutta myös yhteiskunnan suojelemana niin, että oli kristitty, muslimi tai buddhalainen, pyhät kirjat ja pyhät asiat pysyvät arvokkaina ja pyhinä myös yhteiskunnan silmissä.  Se on minusta pyhiä arvoja tiedostavan ja arvostavan yhteiskunnan merkki. Noustaan maallisista arvoista pyhiin arvoihin. Materialismista korkeampiin merkityksiin. Itse kullekin olisi hyväksi kohottaa katseensa välillä materiaalisista asioista korkeampiin merkityksiin.  

Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio. Osa III, Uskonnollisuus

Eräs hätkähdyttävimmistä asioista Japanissa oli uskonnon tai uskonnollisuuden korostunut merkitys yhteiskunnassa. Uskonnollisuus tai henkisyys, miten sitä nimittäisi, näkyy monissa asioissa. Erilaiset henget ja jumalat ovat olleet kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa kuulemma vahvoina esillä jo vuosituhannet. 

Japanissa sintolaisia tai buddhalaisia temppeleitä on joka paikassa ja henkiä tai jumaluuksia palvotaan paljon. Sanotaan, että ainakin Japanissa, miksei muuallakin Itä-Aasiassa, eletään jumaluuksien todellisuudessa, jossa erilaisia henkiä on monia ja niiden lepyyttäminen ja suosion pyytäminen on tavallista. 

Japanilainen estetiikka kumpuaa kuulemma juuri sintolaisesta kulttuurista. Ja kuinka läpi yhteiskunnan se esteettisyys näkyykään: puutarhoissa, kodeissa, seremonioissa, puissa, istutuksissa, puroissa ja putouksissa. Äänissä. Japanilainen voi kuunnella luonnon ääniä ja olla läsnä siinä hetkessä katselemassa luontoa. Keskittyä siihen ja unohtaa muut. Sitä kyllä kaipaisi suomalaiseenkin kulttuuriin. 

Ylipäätään uskonnollisuus näkyy kaikessa paljon voimakkaammin kuin meillä länsimaisessa kulttuurissa. Se vaikuttaa rikkaudelta, ei painolastilta. Mikä onkaan ihanampaa kuin etsiytyä hotellin vieressä (!) olevaan japanilaiseen puutarhaan, vihreyden keskelle, solisevan puron ja hiljaisen lammen äärelle. Ei tarvitse olla sintolainen osatakseen nauttia siitä. Niin yleismaailmallista sellainen kokemus on. 

En malta olla vertaamatta havaintojani hieman suomalaiseen uskonnollisuuteen. Meillä ylipäätään voi olla ”tavallisen” ihmisen kannalta kiusallista, jos joku rukoilee ruokarukouksen tai ottaa puheeksi Jumalan. Eli ylipäätään osoittaa olevansa ”uskonnollinen”. Sen sijaan se ei ole merkillistä, että joku palvoo metsän puita tai puhuu omille enkeleilleen tai vaikka etsii yhteyttä vainajiin meedioiden kautta. Tuntuu siltä, että suomalaiset ovat kyllä periaatteessa uskonnollisia, mutta meidän kristillisyytemme – meidän valtauskontomme  - on jotenkin irrotettu meidän kulttuuristamme ja elämästämme. Ainakaan se ei ole millään tavalla läsnä useimpien ihmisten elämässä eikä ainakaan niin syvällisesti kuin uskonnollisuus Japanissa. Joku voi ajatella että joutaakin olla pois ja että kirkko on sössinyt asiansa niin perusteellisesti että kukaan ei enää ole kiinnostunut siitä. Olemme maallistuneet.

Maallistuminen ja eräänlainen henkisyyden puuttuminen on sääli. En tarkoita, että pitäisi olla yltiöuskonnollinen (kaikkeen ”yltiöön” liittyy aina omat vaaransa. Ääriliikkeet ovat pelottavia ovat ne sitten uskonnollisia tai poliittisia). Mutta pitäisi ehkä omaksua mielen ulottuvuuksiin myös Jumala-sektori. Ja ajatella että kaikki näkyvä ei ole ainoa todellisuus. Terveellä tavalla se voi avata meille uusia resursseja ja rikastaa kulttuuria.