Ikäihmisten hoidossa sanoista tekoihin

Niin kauan kuin muistan, ikäihmisten hoidosta – tai pikemminkin sen puutteesta – on puhuttu Suomessa. Poliitikot ovat yleensä liikuttavan yksimielisiä siitä, että ikäihmisten hoidon laatua pitäisi parantaa. Vetoomuksia laadun kehittämiseksi ja mm. hoitajamitoituksen korjaamiseksi on tehty vuosikausia. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Eikä olisi tapahtunutkaan nytkään ellei räikeitä tapahtumia Pohjanmaalla olisi tullut ilmi. Joku voi tietysti väittää, että kyseessä on vain vaalien alla aina kiehuvasta kattilasta. Oli niin tai ei, uskon, että vanhusten hoidon laadun tuominen poliittisen keskustelun ytimeen nyt on tervetullutta. Ongelmia on ollut etenkin yksityisissä asumispalveluyksiköissä. Ylen mukaan (12.2.2019), vaikka viime viikkojen kohu on aiheuttanut selvän piikin aluehallintovirastoille tehtyihin kanteluihin, on ainakin osassa aluehallintovirastoja saatu näyttöä vanhustenhoidon ongelmista jo pitempään. 

Ikäihmisten niin kuin muidenkin ihmisten hoitoa ei voi kehittää pelkästään yhtä parametria – tässä tapauksessa hoitajien määrää – muuttamalla. Sen korjaaminen on kuitenkin eräs tärkeimmistä toimenpiteistä, joita nyt voi tehdä. Hoitajamitoitus tulee korjata asianmukaiseksi ja mahdollisimman pian. Se ei saa jäädä poliittisen pisteidenkalastelun jalkoihin vaan oikeasti toimeen on ryhdyttävä lainsäädännöllisin keinoin. 

Hoitajamitoituksen nosto korjaisi mm. sen vääristymän, että hoitajat eivät nykyisin ehdi tekemään sitä mihin heidät on koulutettu ja palkattu: hoitamaan vanhuksia. Pyykkääminen ja siivoaminen ei ole sitä ydintehtävää, vaan siihen on palkattava riittävää henkilökuntaa.

Hoiva- ja asumispalvelut ovat bisnestä, haluttiin tai ei. Bisneksessä ei pidä kuitenkaan olla sokea sille millä kentällä pelataan. On eri asia tehdä sellua kuin hoitaa ihmisiä. Sosiaalitoimiala on ihmisten hoitamista, ja siksi sitä – kuten päivähoitoakin – tulee tehdä ihmiset edellä. On yrityksen kannalta taitamattomuutta olla näkemättä tätä. Poliittisesti yksityiset hoivapalvelujen tuottajat ovat jo saaneet lokaa niskaan, ja se näkyy nyt myös omistajien ärhäköitymisessä ja kurssien laskussa. 

Nyt on poliittisesti ja taloudellisesti aivan tuhannen taalan paikka korjata kuntien tekemät sopimukset yksityisten palveluntuottajien kanssa. Viime kädessä kunta vastaa asukkaansa hoidosta. Jos ostopalvelusopimus on huonosti laadittu – niin kuin se usein on kunnallisella puolella – ei voi yritykseltä paljoa vaatia. Jos sopimukseen kirjataan hoitajamitoituksen ohella myös hoidon, laitoshuollon ja muiden oheistoimintojen sitovat kriteerit, niitä voidaan valvoa ja sanktioida. Muutoin on kunnissakin turha marista. 

Ikäihmisten hoidon laatua pitäisi kiireesti korjata. Lainsäätäjät ovat tässä avainasemassa. Valvoville viranomaisille pitää antaa selkeät eväät ja selustatukea lainsäädännön keinoin. Suomessa kun tuppaavat maan hiljaisten asiat aina päätymään sinne kiireettömien asioiden laatikkoon.  

Rokottautuminen on vastuullisuutta (Turun Sanomat 1.5.2018)

Viimeaikainen keskustelu rokotuksista on ollut hyödyllistä, koska se on tuonut esille monia aikamme ilmiöitä. Ajallemme on tyypillistä yksittäisten kokemusten ja ns. pseudotieteen käyttäminen omien ratkaisujen perusteluina. Tieteellisellä keskustelulla ei tässä juuri ole sijaa, ja on oikeastaan turhauttavaa monesti kun ihmiset puhuvat toistensa ohi, toinen tieteeseen ja toinen omakohtaiseen kokemukseen perustuen.

Rokotusvastaisuus kuuluu aikamme tieteenjälkeiseen ilmastoon. Tiede ja näyttöön perustuva todistelu on menettänyt merkityksensä ja nyt enkeliparantaminen ja kokemuksellisuus on ihmisille merkittävämpää. Rokotuksin torjuttavat taudit ovat kuitenkin todellisuutta – niin kuin nyt nähdään laajoilla alueilla Euroopassa. Siellä rokotusten vähentyminen on johtanut laumasuojan katoamiseen ja vaarallisten tartuntatautien, kuten tuhkarokon, esiinmarssiin. Näemme tämän ilmiön kohta Suomessa, tuhkarokkoepidemiat ovat jo oven takana. Länsi-Suomessa rokotuskattavuus on jo kriittisen alhaalla. 

Rokotukset ovat osa lääketieteen valtavaa menestystarinaa: kaikkialla maailmassa tappavat tartuntataudit saatiin vähenemään ja katoamaan ja traagiset lasten infektiokuolemat lähes hävitetyksi. Nyt tämä perintö uhkaa romuttua. Ehkä siksikin, että emme näe vihollistamme ja luulemme, että se on kadonnut ikiajoiksi jonnekin. Mikrobit ovat kuitenkin edelleen olemassa, ja epidemiat osoittavat niiden voiman silloin kun emme jaksa tai viitsi vastustaa niitä. 

On traagista, että vuosikymmenien menestystarinaa halutaan vähätellä pseudotieteen keinoin. Infektiolääkärit ovat Suomessa halunneet lisätä rokotuskattavuutta koko väestön keskuudessa ja halunneet lainsäädännön kautta myös sairaaloiden henkilökunnan osallistuvan näihin talkoihin. Kaikille tämäkään ei ole sopinut, itsemääräämisoikeuteen vedoten. Rokottautumisessa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kysymys  itsemääräämisen oikeudesta, vaan kysymys on ennenkaikkea vastuullisuudesta ja solidaarisuudesta muita ihmisiä kohtaan.

Should I Quit Social Media?

”Should I Quit Social Media?” on kysymys, jota pohditaan blogeissa ja kolumneissa yhä enemmän. Pitäisikö lopettaa sosiaalisen median käyttö? Onko sen käyttämisestä mitään hyötyä? Mitä se antaa minulle?

Pääsiäispyhänä vaelsin luontopolulla ja kuuntelin pitkästä aikaa pelkkää metsän hiljaisuutta. Myöhässä olevan kevään takia luonnosta ei kuulunut absoluuttisesti mitään. Seisahduin ja jäin tuijottamaan jonnekin metsän rajaan ja huomasin, että vain olin ajattelematta yhtään mitään.  

Nykyisin aina jos olen yksin bussissa tai kahvilassa, jätän kännykän laukkuun ja vain istun ja annan ajan kulua, olen tässä, läsnä. Kotiaskareet teen mielummin hiljaisuudessa ja telkkari suljettuna.

Läsnäoleminen ja hiljaisuus. Sosiaalisen ja muun median kakofonian voi katkaista. Loputon ihmisten ja mainosten ja uutisten pulina on saatava välillä kokonaan korvista ja silmistä. Parhaiten se onnistuu lopettamalla facebookin, twitterin ja snapchatin seuraaminen ja sulkemalla telkkari. Ja samoin kuin ruokavalion tai elintapojen muutoksessa, parhaiten toimii asteittainen muutos: itse lopetin facebookiin postaamisen, sen jälkeen uutisvirran seuraamisen ja lopulta ehkä deletoin koko facebookin. 

Läsnäolemisen taito on vaikeaa, mutta kun siihen oppii, se on hyvin vapauttavaa. Sen ei tarvitse olla karismaattinen kokemus niin kuin Echard Tollella (Länsäolon voima), vaan se voi olla arkinen oivallus siitä, että voin paremmin kun keskityn vain olemaan tässä. Oivallus siitä, että voin paremmin ilman sosiaalisen median ärsyketulvaa. Voin paremmin kun pystyn välillä hiljentymään.

Joillenkin hiljentyminen on luonnossa liikkumista, hyvän kirjan lukemista. Joillekin hyvän musiikin kuuntelemista. Joillekin hengellistä hiljentymistä ja rukousta.