Maailma on nyt valmis. Ei ihan.

Länsimaissa on saavutettu merkittäviä edistysaskeleita tasa-arvon edistämisessä. Keskeisiä saavutuksia ovat sukupuolten tasa-arvo työelämässä, LGBTQ+ -ja etnisten vähemmistöjen, vammaisten oikeudet, perhevapaajärjestelmä sekä tasa-arvoinen terveydenhuolto. Erityisesti tehtävää on edelleen syrjinnän ja rasismin saralla, LGBTQ+-yhteisön oikeuksissa, vammaisten henkilöiden esteettömyyden suhteen, sosioekonomisten erojen suhteen sekä koulutuksen tasa-arvossa.

Viimeisten 10 vuoden aikana LGBTQ+ -yhteisön asema on parantunut merkittävästi monilla alueilla länsimaissa. Samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat mahdollistuneet useissa länsimaissa.  Syrjinnän vastainen lainsäädäntö on otettu käyttöön monissa maissa. LGBTQ+ -yhteisön näkyvyys mediassa ja populaarikulttuurissa on kasvanut. Monissa maissa on otettu käyttöön politiikka, joka edistää LGBTQ+ -yhteisön yhdenvertaisuutta työelämässä. Nämä saavutukset ovat merkittäviä askelia kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Voidaankin kysyä, onko maailma jo valmis?

Viime vuosien Pride-tapahtumat ovat länsimaissa korostaneet LGBTQ+-yhteisön vähemmistön kuten transihmisten oikeuksia. Lisäksi tänä vuonna mukaan on tullut poliittinen agenda Palestiinan puolesta iskulauseella Gays for Palestine.  Sen sijaan eräs tärkeä työsarka on jäänyt kokonaan paitsioon.

Homoyhteisöillä olisi paljon työtä islamilaisen maailman homoihin kohdistaman syrjinnän vastustamisessa. Siitä ei kuule missään mielenosoituksissa eikä kukaan ei ole uskaltanut sanoa siitä mitään.  Nyt kun länsimaissa oikeudet homoille on jo pitkälti saatu, olisi aika siirtyä seuraaviin vakaviin asioihin - kuten islamiin. Gays for Palestine voi olla tärkeä agenda, mutta vielä tärkeämpää on puuttua islamilaisissa maissa olevaan homojen syrjintään ja vainoon. Homoseksuaalisuus on edelleen rikos 68 maassa, ja kuolemantuomion siitä voi saada Nigeriassa, Somaliassa, Sudanissa, Iranissa, Saudi-Arabiassa ja Jemenissä.  

10 v sitten Tukholman Pride-kulkueen lakanassa oli piirros, jossa Iranin homot oli kuvattu kaltereiden takana. Sellaista ei sittemmin ole näkynyt missään. Islamilaisissa maissa on käynnissä systemaattinen homojen vaino. Me voimme olla ylpeitä omista saavutuksistamme perusoikeuksiemme saralla, mutta emme saa unohtaa niitä, joilla ei ole oikeuksia ollenkaan.

 

Miksi en tänäkään vuonna osallistu Prideen?

Kesän Pride-tapahtumien alla on hyvä taas pysähtyä miettimään mistä Pridessa on oikeastaan kysymys.

Seksuaalivähemmistöjen, tässä tapauksessa erityisesti homoseksuaalien, oikeuksia ajava liike sai alkunsa 60-luvun lopulla Yhdysvalloissa vastauksena poliisin ankariin toimenpiteisiin homobaareja vastaan. Erityinen merkkipaalu oli poliisien ratsia Stonewall-yökerhoon New Yorkissa.

60-luvulla opiskelijoiden ja intellektuaalien piirissä länsimaissa vaikutti myös vasemmistolainen filosofia, jonka mukaan perhearvot ja siihen liittyvä moraalinen järjestelmä ovat valtaa pitävän järjestelmän ominaisuuksia, joista pitää päästä eroon. Jo 1900-luvun alussa saksalainen filosofi Wilhelm Reich ja 60-luvulla saksalaisamerikkalainen Herbert Marcuse ajoivat antikapitalistista agendaa, jossa seksuaalinen vapautuminen ja perinteisten moraaliarvojen hylkääminen olivat osa kapitalismista irtautumisen välineistöä.

Vasemmistolainen ideologia on 60-luvulta lähtien infiltroitunut kaikkeen mielenosoitukselliseen toimintaan länsimaissa, mukaan lukien Pride-liike.  Voidaan sanoa, että siinä missä New Yorkin Stonewall-mellakat olivat reagointia suoranaiseen syrjintään ja väkivaltaan homoja kohtaan, viime vuosikymmenien Pride-liike on yhteiskuntapoliittinen liike, joka tähtää syrjivänä pitämänsä yhteiskunnallisen järjestelmän muutokseen politiikan tai suoran kansalaistoiminnan kautta.  Merkkinä tästä Pride-kulkueiden poliittinen värikirjo on muuttunut yhä punavihreämmäksi. Suomessa Pride-liike on alkanut vaatia osallistumiselle ennakkoehtona tiettyjen lakiesitysten hyväksymistä eduskunnassa.

Itse lukemattomiin Pride-kulkueisiin osallistuneena en ole voinut olla huomaamatta tätä samaa kehityskulkua. Muistan Tukholman Pridet 2000-luvun alussa, jolloin ne olivat iloisia ja piristäviä kaupunkikarnevaaleja, johon kaikki katujen varsien katsojat saivat spontaanisti tulla mukaan. Toisaalta se juhli yhdenvertaisuuden kohentumista, mutta toisaalta se juhli ihan juhlimisenkin innosta.  Nyt se on – ainakin Suomessa - yhä enemmän vasemmistolaisen propagandan äänitorvi, semiagrressiivinen mielenosoitus sortavaksi pitämäänsä vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Samaan aikaan Pride-lippuihin on alkanut tulla yhä enemmän viivoja, koska on ilmaantunut yhä uusia sukupuolisia genrejä mukaan lukien transseksuaaliset, intersukupuoliset, non-binaryt, aseksuaaliset, polyamoriset, transvestiitit.  Jopa anarkistiset eli pinkkimusta.

Pinkkimusta on yhteisö, jonka logona on No pride in capitalism! Se on sanojensa mukaan ”queeranarkistinen kollektiivi”. Se ”operoi antiautoritäärisen, feministisen ja trans- sekä muiden HLBTI- oikeuksia edistävän toiminnan risteyksessä.” Voiko sitä paremmin sanoa! 

Pride on historiallisesti reaktio syrjintää vastaan. Se on hyödyllinen yhteiskunnan tasa-arvon edistämisen kannalta, koska siinä on vielä parantamisen varaa eikä maailma ei ole vielä valmis. Liike uhkaa kuitenkin suistua anarkistisen vasemmistolaisen propagandan äänitorveksi, ja konservatiivisemman elämänkatsomuksen omaavat jäävät siitä pois. Jo nyt on merkkejä siitä, että maltillisemmat seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, pääasiassa homomiehet, eivät tunnista nykyistä Pride-liikettä omakseen. On menty kauas Stonewall-liikkeestä.