Suuri feminisaatio

Jukka Savolainen kirjoittaa Verkkouutisten kolumnissa

https://www.verkkouutiset.fi/a/suuri-feminisaatio-ja-suomalaiset-instituutiot/?fbclid=IwdGRjcAN2mahjbGNrA3aZVWV4dG4DYWVtAjExAAEeIOKN5OE1hmMt3htoGx0JFoGkiw34xZxdpTVw7xiondfGv14u9xPyqdaZwwM_aem_ZofvWQNaUrGBMhOUjyNVQw#2102d63b terävästi ”Suomalaisen Klubin jäsenyyspäätös herätti moraalisen raivon samalla, kun naisille suunnatut klubit ja verkostot kukoistavat”.

Sanna Ukkola kirjoitti samasta aiheesta Iltalehdessä https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/2a79b055-a9a7-4b5e-bda7-4ec9ef4401e1 ”Jos miehille ei saa olla kerhoja, lopetetaan sitten myös naisten kerhot – ja katsotaan, kuka itkee ensin.”

Kuten Savolainen kirjoittaa, Suomessa on totuttu pitämään naisten vahvaa näkyvyyttä politiikan ja instituutioiden johdossa kansallisena ylpeydenaiheena. Mutta samalla on syytä kysyä: mitä seurauksia tällä naisvaltaistumisella on ollut instituutioiden toimintakulttuurille?

Amerikkalaisessa keskustelussa tätä ilmiötä on alettu kutsua Suureksi feminisaatioksi.  

Amerikkalaisten tutkijoiden mukaan kun naisista tulee enemmistö päätöksentekoketjuissa, instituutiot alkavat suosia turvallisuutta ja inkluusiota avoimen kilpailun ja meritokratian kustannuksella. Savolaisen mukaan tämä ei ole moraalisesti väärin — mutta se muuttaa yhteisöjen psykologista rakennetta tavalla, joka voi heikentää suorituskykyä, totuuden etsintää ja riskinsietokykyä. Hän jatkaa kouluista: ”PISA-tulokset ovat laskeneet vuodesta 2006 lähtien kaikilla osa-alueilla, ja samaan aikaan koulu on muuttunut naisvaltaiseksi sekä henkilöstörakenteeltaan että toimintakulttuuriltaan. Inkluusion nimissä yhä heterogeenisemmät oppilasryhmät on koottu samoihin luokkiin, kilpailua on vähennetty ja tunne- sekä hyvinvointipuhe on noussut pedagogiikan ytimeen. Tuloksena on koulutusjärjestelmä, jossa turvallisuus, tasaisuus ja loukkaantumisen välttäminen ovat nousseet tärkeämmiksi kuin suoritustaso, erotteleva arviointi ja kurinalainen oppiminen. Kun mukavuus syrjäyttää vaatimuksen, oppimisen intensiteetti heikkenee — ja poikien motivaatio laskee ensimmäisenä.

Sama kulttuurinen logiikka näkyy myös lastensuojelussa, nuorisorikollisuuden torjunnassa ja viranomaisviestinnässä. Epämiellyttävistä aiheista vaietaan, koska rehellisyys voisi aiheuttaa pahaa mieltä. Empatiasta tulee helposti itsesensuuria, ja moraalisesta herkkyydestä kasvaa este totuudelle.”

Femininisaatioon liittyy myös toksisuus. Toksinen feminiinisyys tarkoittaa Savolaisen mukaan hajautettua sosiaalista painostusta ja moraalista mainekontrollia, joiden avulla poikkeavat näkemykset tukahdutetaan ilman virallista sensuuria. Washington Post -sanomalehden kolumnisti Meghan McArdle on kuvannut tätä “epäsuoraksi aggressioksi”: ei suoria hyökkäyksiä, vaan mainekampanjoita ja ryhmäpainetta, jotka ajavat yksilöitä mukautumaan. Helsingin Suomalaisen Klubin tapaus ja siitä herännyt kritiikki on osoitus feminismin ryhmäkontrollista ja epäsuorasta aggressiosta: yksinomaan miehille tarkoitettu yhteisö on feministisessä maailmassa mahdottomuus – vaikka vain naisille tarkoitettuja instituutioita on paljon -  ja sitä on pyydettävä anteeksi.

Tässä ei voi olla ajattelematta monia canceoituja miesartisteja ja -ohjaajia. Juuri cancelointi on eräs tällaisen kollektiivisen feministisen toksisuuden ydinesimerkkejä. Laajalla liikkeellä ja yhteisvoimin saadaan nujerrettua miehiä, jotka koetaan naisille vaarallisiksi. Myös woken erilaisten ilmiöiden kyseenalaistaminen herättää toksisen feminiisyyden rintaman taisteluun. Vihervasemmistolainen ideologia ja feminismi kulkevat käsi kädessä. Ne ovat omineet feminismin tasa-arvoa hakevan ideologian ja tehneet siitä vasemmiston aseen. Juuri vastikään se oli sisällytetty vasemmistonuorten sosialistiseen, taisteluun kutsuvaan pamflettiin.  

Maailma on nyt valmis. Ei ihan.

Länsimaissa on saavutettu merkittäviä edistysaskeleita tasa-arvon edistämisessä. Keskeisiä saavutuksia ovat sukupuolten tasa-arvo työelämässä, LGBTQ+ -ja etnisten vähemmistöjen, vammaisten oikeudet, perhevapaajärjestelmä sekä tasa-arvoinen terveydenhuolto. Erityisesti tehtävää on edelleen syrjinnän ja rasismin saralla, LGBTQ+-yhteisön oikeuksissa, vammaisten henkilöiden esteettömyyden suhteen, sosioekonomisten erojen suhteen sekä koulutuksen tasa-arvossa.

Viimeisten 10 vuoden aikana LGBTQ+ -yhteisön asema on parantunut merkittävästi monilla alueilla länsimaissa. Samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat mahdollistuneet useissa länsimaissa.  Syrjinnän vastainen lainsäädäntö on otettu käyttöön monissa maissa. LGBTQ+ -yhteisön näkyvyys mediassa ja populaarikulttuurissa on kasvanut. Monissa maissa on otettu käyttöön politiikka, joka edistää LGBTQ+ -yhteisön yhdenvertaisuutta työelämässä. Nämä saavutukset ovat merkittäviä askelia kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Voidaankin kysyä, onko maailma jo valmis?

Viime vuosien Pride-tapahtumat ovat länsimaissa korostaneet LGBTQ+-yhteisön vähemmistön kuten transihmisten oikeuksia. Lisäksi tänä vuonna mukaan on tullut poliittinen agenda Palestiinan puolesta iskulauseella Gays for Palestine.  Sen sijaan eräs tärkeä työsarka on jäänyt kokonaan paitsioon.

Homoyhteisöillä olisi paljon työtä islamilaisen maailman homoihin kohdistaman syrjinnän vastustamisessa. Siitä ei kuule missään mielenosoituksissa eikä kukaan ei ole uskaltanut sanoa siitä mitään.  Nyt kun länsimaissa oikeudet homoille on jo pitkälti saatu, olisi aika siirtyä seuraaviin vakaviin asioihin - kuten islamiin. Gays for Palestine voi olla tärkeä agenda, mutta vielä tärkeämpää on puuttua islamilaisissa maissa olevaan homojen syrjintään ja vainoon. Homoseksuaalisuus on edelleen rikos 68 maassa, ja kuolemantuomion siitä voi saada Nigeriassa, Somaliassa, Sudanissa, Iranissa, Saudi-Arabiassa ja Jemenissä.  

10 v sitten Tukholman Pride-kulkueen lakanassa oli piirros, jossa Iranin homot oli kuvattu kaltereiden takana. Sellaista ei sittemmin ole näkynyt missään. Islamilaisissa maissa on käynnissä systemaattinen homojen vaino. Me voimme olla ylpeitä omista saavutuksistamme perusoikeuksiemme saralla, mutta emme saa unohtaa niitä, joilla ei ole oikeuksia ollenkaan.

 

Miksi en tänäkään vuonna osallistu Prideen?

Kesän Pride-tapahtumien alla on hyvä taas pysähtyä miettimään mistä Pridessa on oikeastaan kysymys.

Seksuaalivähemmistöjen, tässä tapauksessa erityisesti homoseksuaalien, oikeuksia ajava liike sai alkunsa 60-luvun lopulla Yhdysvalloissa vastauksena poliisin ankariin toimenpiteisiin homobaareja vastaan. Erityinen merkkipaalu oli poliisien ratsia Stonewall-yökerhoon New Yorkissa.

60-luvulla opiskelijoiden ja intellektuaalien piirissä länsimaissa vaikutti myös vasemmistolainen filosofia, jonka mukaan perhearvot ja siihen liittyvä moraalinen järjestelmä ovat valtaa pitävän järjestelmän ominaisuuksia, joista pitää päästä eroon. Jo 1900-luvun alussa saksalainen filosofi Wilhelm Reich ja 60-luvulla saksalaisamerikkalainen Herbert Marcuse ajoivat antikapitalistista agendaa, jossa seksuaalinen vapautuminen ja perinteisten moraaliarvojen hylkääminen olivat osa kapitalismista irtautumisen välineistöä.

Vasemmistolainen ideologia on 60-luvulta lähtien infiltroitunut kaikkeen mielenosoitukselliseen toimintaan länsimaissa, mukaan lukien Pride-liike.  Voidaan sanoa, että siinä missä New Yorkin Stonewall-mellakat olivat reagointia suoranaiseen syrjintään ja väkivaltaan homoja kohtaan, viime vuosikymmenien Pride-liike on yhteiskuntapoliittinen liike, joka tähtää syrjivänä pitämänsä yhteiskunnallisen järjestelmän muutokseen politiikan tai suoran kansalaistoiminnan kautta.  Merkkinä tästä Pride-kulkueiden poliittinen värikirjo on muuttunut yhä punavihreämmäksi. Suomessa Pride-liike on alkanut vaatia osallistumiselle ennakkoehtona tiettyjen lakiesitysten hyväksymistä eduskunnassa.

Itse lukemattomiin Pride-kulkueisiin osallistuneena en ole voinut olla huomaamatta tätä samaa kehityskulkua. Muistan Tukholman Pridet 2000-luvun alussa, jolloin ne olivat iloisia ja piristäviä kaupunkikarnevaaleja, johon kaikki katujen varsien katsojat saivat spontaanisti tulla mukaan. Toisaalta se juhli yhdenvertaisuuden kohentumista, mutta toisaalta se juhli ihan juhlimisenkin innosta.  Nyt se on – ainakin Suomessa - yhä enemmän vasemmistolaisen propagandan äänitorvi, semiagrressiivinen mielenosoitus sortavaksi pitämäänsä vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Samaan aikaan Pride-lippuihin on alkanut tulla yhä enemmän viivoja, koska on ilmaantunut yhä uusia sukupuolisia genrejä mukaan lukien transseksuaaliset, intersukupuoliset, non-binaryt, aseksuaaliset, polyamoriset, transvestiitit.  Jopa anarkistiset eli pinkkimusta.

Pinkkimusta on yhteisö, jonka logona on No pride in capitalism! Se on sanojensa mukaan ”queeranarkistinen kollektiivi”. Se ”operoi antiautoritäärisen, feministisen ja trans- sekä muiden HLBTI- oikeuksia edistävän toiminnan risteyksessä.” Voiko sitä paremmin sanoa! 

Pride on historiallisesti reaktio syrjintää vastaan. Se on hyödyllinen yhteiskunnan tasa-arvon edistämisen kannalta, koska siinä on vielä parantamisen varaa eikä maailma ei ole vielä valmis. Liike uhkaa kuitenkin suistua anarkistisen vasemmistolaisen propagandan äänitorveksi, ja konservatiivisemman elämänkatsomuksen omaavat jäävät siitä pois. Jo nyt on merkkejä siitä, että maltillisemmat seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, pääasiassa homomiehet, eivät tunnista nykyistä Pride-liikettä omakseen. On menty kauas Stonewall-liikkeestä.

Maapallo on kuolemassa – mennään marssimaan!

V. 2016 mediassa kohistiin National Geographic-lehden uutisesta, että puolet Ison valliriutan koralleista on kuollut (https://yle.fi/a/3-10348763). Kuitenkin Australian merentutkimusinstituutti uutisoi v. 2021, että korallien määrät ovat kasvaneet ennätyslukemiin (https://www.aims.gov.au/reef-monitoring/gbr-condition-summary-2020-2021)!

Jääkarhujen on ennustettu kuolevan jäätiköiden vähentyessä. Viimeisimpien havaintojen mukaan jääkarhut ovatkin pärjänneet hyvin. Tutkijan mukaan jääkarhu on osoittanut kykynsä sopeutua.”Olot ovat niille yhä tyydyttävät, koska ne tarvitsevat jäätä vain osan vuodesta.” Tutkijan mielestä ilmastonmuutoksen aiheuttaman kärsimyksen symboliksi saattaisikin sopia paremmin joku muu eläin (https://www.hs.fi/kirjeenvaihtajat/art-2000010445632.html ).

Hiilidioksidia pidetään tärkeimpänä syynä maapallon lämpötilan nousulle. Tosiasiassa hiilidioksidia tärkeämmiksi 2000-luvun lämpötilavaihtelujen selittäjäksi ovat osoittautuneet ENSO-ilmiö (merivirtojen aiheuttamat lämpenemiset ja jäähtymiset), ilmaston lämpötilojen pitkän aikavälin (vuosikymmenien – vuosituhansien) oskillaatiot sekä auringon lyhytaaltoisen säteilyn aiheuttamat vaikutukset (https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/aveollila/on-se-ilimoja-pidellyt-maapallon-lampotilassa-ei-mitaan-ihmeellista/).

WWF:n mukaan metsiä häviää maapallolta ennätysvauhtia (https://wwf.fi/uhat/metsakato/ ). Kuitenkin tutkimuksen osoittavat, että metsien määrä on kasvanut useilla alueilla maapallolla ja maapallo tosiasiallisesti vihertyy (https://www.is.fi/tiede/art-2000006257007.html , https://yle.fi/a/3-11925580).

Vihreät ovat jo ennen varsinaisen puolueen perustamista marssineet ydinvoimaa vastaan (https://www.vihreat.fi/vihrea/ydinvoimaa-vai-ei-peppi-seppala-ja-kati-juva/). Perusteluna olivat ydinvoimalan saasteet ja käytetyn uraanin loppusijoituksen ongelmat. Nyt ydinvoiman suosio on Energiateollisuuden mukaan ennätyskorkealla sekä meillä että maailmalla (https://energiamaailma.fi/energiasta/energiantuotanto/ydinvoima/).

Ajat muuttuvat ja maailma muuttuu. Se mikä aikaisemmin oli hälytysmerkki, osoittautuikin vääräksi hälytykseksi. Monet keskeiset ilmastoalarmismin triggerit ovat menettäneet merkityksensä. Maapallon ilmasto on niin valtavan monimutkainen kokonaisuus, että mikään tutkimus ei pysty aukottomasti kontrolloimaan kaikkia siihen vaikuttavia osatekijöitä samanaikaisesti ja toteamaan todenpitäviä syy-seuraussuhteita.

Siksi on surullista, että ilmastoalarmistit ovat saaneet puhaltaa maailmanlopun pasuunoihin niin pitkään. Ei siksi ole ihmeellistä, että lasten ja nuorten ahdistuneisuushäiriöt ovat kasvaneet merkittävästi. Nuorista 76 % kokee huolta ilmastonmuutoksen ja 65 % luonnonkatastrofien uhkiin liittyen https://www.laakarilehti.fi/terveydenhuolto/nuorten-ahdistuneisuus-on-lisaantynyt-merkittavasti/ . Tällainen ahdistuksen lisääminen ei ole kenenkään edun mukaista. Ilmastoahdistus ei auta ketään, ja varsinkin jos siihen ei aina ole edes riittäviä perusteita ja perusteet ovat tutkimustiedon valossa ristiriitaisia. Suomessa valtamediat yhdessä Greenpeacen, Elokapinan ja vastaavien organisaatioiden kanssa (https://www.ilmastotoiminta.fi/jarjestot-ja-liikkeet/) ovat pääasiassa vastuussa ilmastoalarmismin kiihdyttämisestä ja ihmisten ahdistuksen lisäämisestä.

Ovatko mielenosoittajat vain sätkynukkeja?

Mielenosoitukset Gazan puolesta Israelin sotatoimia vastaan ovat kiihtyneet monissa Euroopan maissa.

Gazan humanitaarinen kriisi on suunnaton, ja sotatoimet alueella pitäisi lopettaa mahdollisimman pian. Protestoijat ovat kuitenkin yksipuolisesti tuominneet Israelin sotatoimet, ja osoittavat mieltä gazalaisten oikeuksien puolesta. Protestoijat eivät koskaan puhu mitään Hamasin sotatoimista Israelia kohtaan tai Hamasin pyrkimyksestä pyyhkiä Israel maailman kartalta.  Tai Iranista, tai Hizbollahista. Heidän retoriikassaan näitä tahoja ei ole olemassa. On vain Israel ja sen harrastama ”sortopolitiikka”.

Siinä mielessä retoriikka kuulostaa yhtä yksipuoliselta kuin vaikka aikanaan Che Guevaraa kannattavien mielenosoittajien, minkä Bill Maher toi hyvin esille videollaan (https://www.youtube.com/watch?v=ltQQKL8HRWg)  Siinä retoriikassa ei ollut sijaa marxismin tai stalinismin kritiikille. Ei silloin eikä vasemmistolaisessa vallankumousretoriikassa myöhemminkään.

Gaza-mielenosoituksissa on myös piirre, joka toistuu useissa äkillisesti alkaneissa opiskelijoista lähtöisin olevissa mielenosoituksissa. New Yorkin pormestari kommentoi Columbian yliopiston mellakkaa toukokuun alussa sanoen ääneen (https://www.youtube.com/watch?v=tt4-PX-d6ac) sen, mitä monet ovat epäilleet tai kenties tienneetkin: mieltä osoittavien opiskelijoiden joukkoon on tullut ulkopuolisia agitaattoreita. Provokaattoreita, jotka eivät ole alun perin kyseessä olevia protestoijia, vaan ulkopuolisia, joiden ainoana tarkoituksena on lietsoa kaaosta.

Kaaoksen lietsominen on näiden tahojen keino lisätä epävakautta yhteiskunnassa. Opiskelijat toimivat tiedostamattaan tämän vaikuttajatahon välineenä.

 Monet protestiliikkeet ovat olleet ja ovat otollisia alustoja ulkopuoliselle vaikuttamiselle: ilmastoaktivismi, radikaalifeministiset protestit, transaktivistien mielenosoitukset jne. Vaikuttajatahot haluavat infiltroitua niihin ja kääntää liikettä yhteiskunnallisen vakauden horjuttamisen suuntaan.

 Mitä ne vaikuttajatahot ovat, on epäselvää. Ovatko ne äärivasemmistolaisia radikaaliaineksia? Vai ulkomaisia valtioita? Niiden hybdridivaikuttamista? Vaikea sanoa. Se kuitenkin on selvää, että juuri mitkään suuret protestiliikkeet sitten 60-luvun eivät ole olleet vapaita näiden vaikuttajatahojen infiltraatiolta. Ne ovat länsimaiden yhteiskuntien turvallisuusriskejä.