Kun aika-ajoin keskustellaan vasemmiston ja vihreiden samankaltaisuudesta – mitä näkymää ei voi välttää, kun katsoo vihreiden viimeaikaisiakin linjanvetoja - on terveellistä luoda silmäys siihen mitä vihreä liike todellisuudessa on.
Kirjailija Jarkko Tontti julkaisi v. 2024 Verkkouutisissa pamfletin otsikolla Punavihreä kupla puhkeaa. Tontti on oikeustieteen tohtori ja varatuomari, entinen vihreä aktiivi. Hän kirjoitti vihreän liikkeen historian alusta seuraavasti:
Vuonna 1967 eurooppalaisen opiskelijaradikalismin keskeinen johtohahmo Rudi Dutschke muotoili vasemmiston uuden strategian: Pitkä marssi instituutioiden läpi (Der lange Marsch durch die Institutionen). Taustalla oli marxilaisten syvä pettymys ihmisiin. Kansa ei ollut missään omaksunut ideologiaa, joka sen olisi pitänyt omaksua. Vallankumouksen edellytyksiä ei ollut olemassa, vaikka tiedostava etujoukko yritti kaikkensa. Dutschke oli perustamassa Saksaan uutta puoluetta, vihreitä, väyläksi kansan turhautumiselle.
1970-luvulta alkaen Dutschken toive on hiljakseen toteutunut. Yhä useampi instituutio länsimaissa on pikkuhiljaa vasemmistolaistunut, ilman että mitään vallankumousta on tarvittu. Tämä on edellyttänyt vasemmistolaisuuden brändäämistä uudelleen käyttäen mitä erilaisimpia kiertoilmaisuja. ”Vihreys” on näistä vain yksi. ”Vastuullinen”, ”inhimillinen”, ”demokraattinen”, ”yhteiskunnallinen”, ”edistyksellinen”, ”feministinen”, ”kriittinen”, ”antirasistinen”, ”liberaali” ja niin edelleen.
Jarkko Tontti kirjoitti heränneensä Vihreyden ja vasemmistolaisuuden karuun yhteistyöhön ollessaan töissä Vihreässä eduskuntaryhmässä. Hänen mukaansa Vihreät oli alun perin perustettu irtiotoksi äärivasemmistosta. Kun entisestä taistolaisesta Satu Hassista tuli puheenjohtaja ohi sinivihreän Tuija Braxin, Vihreät on käytännössä ollut osa vasemmistoa. Eniten vihreiden sisäpiirissä Jarkko Tontti hämmästyi siitä, kuinka paljon vihreissä vaikuttaa taistolaisten ja muiden 1970-luvun äärivasemmistolaisten lapsia, jotka jatkavat vanhempiensa viitoittamalla tiellä. Samalla hän näki ja koki toimittajien enemmistön vahvan sympatian vihreitä kohtaan, joka jatkuu yhä.
Vasemmistolaisuuden ja marxilaisuuden infiltraatio yhteiskunnan eri instituutioihin on vain jatkunut. Tilanne on vain pahentunut woke-ideologian esiinmarssin myötä. Kulttuurielämässä Tontin mukaan taiteen arvottaminen, tukeminen ja palkitseminen on lyhyessä ajassa muuttunut taiteilijan identiteettiin perustuvaksi. Sukupuoli, seksuaalisuus, etnisyys ja vammaisuus ovat mittareita, joilla kulttuuria arvioidaan. Suomen median kärki, YLE ja Helsingin Sanomat, ovat räikeästi puolueellisia, kallellaan vasemmalle. Niissä woke-ideologia, tuo amerikkalaisen liberaalivasemmiston luoma ilmiö, on saanut vahvan jalansijan. Tämä taas johtuu siitä, että jo toimittajaksi opiskelevat ovat poliittisesti selvästi vasemmistolaisempia ja liberaalimpia kuin väestö keskimäärin.
Tontti kirjoittaa, että yliopistomaailmassa vanha taistolaisuus on ollut merkittävässä roolissa kautta aikojen. Tontti kirjoittaa havainneensa yliopistolla jo vuosituhannen vaihteessa, että iso osa opettajakunnasta oli Rudi Dutschken aatetovereita, entisiä äärivasemmistolaisia, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat tavoitelleet Suomen muuttamisesta sosialistiseksi yksipuoluemaaksi. Yliopisto olikin ensimmäinen instituutio, jonka pitkä marssi saavutti.
Tutkijaliitto oli keskeinen toimija marxilaisuuden levittämisessä yliopistoihin. Lauri Hokkanen on selvittänyt Tutkijaliiton historiaa teoksessaan Kommunismin teloitettu unelma (2024). Hän tiivistää järjestön luonteen näin: ”Perustavan kokouksen asiakirjat määrittivät Tutkijaliiton ideologisesti osaksi Moskovasta johdettua kansainvälistä kommunistista liikettä.”
Suomen erikoislaatuinen perusoikeusjärjestelmä on mahdollistanut vasemmistolaisille oikeustieteilijöillä poikkeuksellisen valta-aseman. Martin Scheinin oli vuosikausia puhdasverinen puoluemies, SKP:n keskuskomitean ja Akateemisen sosialistiseuran jäsen sekä Demokraattisten Lakimiesten eli Demlan puheenjohtaja. Hän työskenteli myös SKDL:n eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä. Sittemmin Scheinin on liittynyt vihreisiin. Martti Koskenniemi taas on tuonut uusmarxilaisen juridiikan Suomeen ja on kouluttanut sen oppien mukaisesti ison joukon kansainvälisen oikeuden tutkijoita ja ihmisoikeusaktivisteja. Eduskunnan valiokuntien asiantuntijat Kaarlo Tuori, Scheinin ja Martti Koskenniemi ovat olleet keskeisiä lainsäädännön vaikuttajia ja osittain heidän vaikutuksestaan vasemmistolaista ideologiaa on hivutettu perus- ja ihmisoikeusjuridiikan oppeihin.
Juha Ahvio kirjoittaa kirjassaan Vaarallinen vihreä valhe (2021), että kun vihreä liike 60–70-luvulla sai alkunsa Länsi-Saksassa, se oli vahvasti DDR:n poliittisen hallinnon ja Neuvostoliiton tiedustelun kätilöimä. Ne rakensivat vihreästä liikkeestä lännen sisällä toimivan kumouksellisen keihäänkärjen läntistä ydinvoimaa ja ydinaseistusta vastaan. Kansainvälisen rauhanliikkeen ohella juuri vihreä liike oli Neuvostoliitolle oleellisen hyödyllinen rintamaorganisaatio länsimaiden vastaisessa taistelussa kylmän sodan päivinä. 90-luvulla vihreän liikkeen yhteys Neuvostoliittoon ja kommunismiin pysyi vahvana. Monet suomalaiset vihreän liikkeen vaikuttajat, kuten Satu Hassi, Matti Wuori ja Touko Aalto, ovat taustaltaan kommunisteja.
On ehkä terveellistä muistaa nämä taustat, kun arvioidaan Vihreiden tekemisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti