Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio. Osa III, Uskonnollisuus

Eräs hätkähdyttävimmistä asioista Japanissa oli uskonnon tai uskonnollisuuden korostunut merkitys yhteiskunnassa. Uskonnollisuus tai henkisyys, miten sitä nimittäisi, näkyy monissa asioissa. Erilaiset henget ja jumalat ovat olleet kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa kuulemma vahvoina esillä jo vuosituhannet. 

Japanissa sintolaisia tai buddhalaisia temppeleitä on joka paikassa ja henkiä tai jumaluuksia palvotaan paljon. Sanotaan, että ainakin Japanissa, miksei muuallakin Itä-Aasiassa, eletään jumaluuksien todellisuudessa, jossa erilaisia henkiä on monia ja niiden lepyyttäminen ja suosion pyytäminen on tavallista. 

Japanilainen estetiikka kumpuaa kuulemma juuri sintolaisesta kulttuurista. Ja kuinka läpi yhteiskunnan se esteettisyys näkyykään: puutarhoissa, kodeissa, seremonioissa, puissa, istutuksissa, puroissa ja putouksissa. Äänissä. Japanilainen voi kuunnella luonnon ääniä ja olla läsnä siinä hetkessä katselemassa luontoa. Keskittyä siihen ja unohtaa muut. Sitä kyllä kaipaisi suomalaiseenkin kulttuuriin. 

Ylipäätään uskonnollisuus näkyy kaikessa paljon voimakkaammin kuin meillä länsimaisessa kulttuurissa. Se vaikuttaa rikkaudelta, ei painolastilta. Mikä onkaan ihanampaa kuin etsiytyä hotellin vieressä (!) olevaan japanilaiseen puutarhaan, vihreyden keskelle, solisevan puron ja hiljaisen lammen äärelle. Ei tarvitse olla sintolainen osatakseen nauttia siitä. Niin yleismaailmallista sellainen kokemus on. 

En malta olla vertaamatta havaintojani hieman suomalaiseen uskonnollisuuteen. Meillä ylipäätään voi olla ”tavallisen” ihmisen kannalta kiusallista, jos joku rukoilee ruokarukouksen tai ottaa puheeksi Jumalan. Eli ylipäätään osoittaa olevansa ”uskonnollinen”. Sen sijaan se ei ole merkillistä, että joku palvoo metsän puita tai puhuu omille enkeleilleen tai vaikka etsii yhteyttä vainajiin meedioiden kautta. Tuntuu siltä, että suomalaiset ovat kyllä periaatteessa uskonnollisia, mutta meidän kristillisyytemme – meidän valtauskontomme  - on jotenkin irrotettu meidän kulttuuristamme ja elämästämme. Ainakaan se ei ole millään tavalla läsnä useimpien ihmisten elämässä eikä ainakaan niin syvällisesti kuin uskonnollisuus Japanissa. Joku voi ajatella että joutaakin olla pois ja että kirkko on sössinyt asiansa niin perusteellisesti että kukaan ei enää ole kiinnostunut siitä. Olemme maallistuneet.

Maallistuminen ja eräänlainen henkisyyden puuttuminen on sääli. En tarkoita, että pitäisi olla yltiöuskonnollinen (kaikkeen ”yltiöön” liittyy aina omat vaaransa. Ääriliikkeet ovat pelottavia ovat ne sitten uskonnollisia tai poliittisia). Mutta pitäisi ehkä omaksua mielen ulottuvuuksiin myös Jumala-sektori. Ja ajatella että kaikki näkyvä ei ole ainoa todellisuus. Terveellä tavalla se voi avata meille uusia resursseja ja rikastaa kulttuuria.

Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio, osa II, Minuus

Yhteisöllisyys on varmaankin sisäänrakennettua japanilaisessa kulttuurissa. En tiedä onko se väkirikkaan yhteiskunnan selviytymisstrategia, mutta ainakin se toimii. Em. suunenäsuojus on oiva esimerkki yhteisöllisyyden merkityksestä. Kanssamatkustajista huolehditaan pitämällä kännykät äänettömällä eikä varsinkaan kailoteta kännykkään äänekkäästi. Tästä myös kuulutukset junissa ja metroissa muistuttavat säännöllisesti.  Ruuhkissa oman vuoron odottaminen ja ainakin omasta puolesta sujuvuuden takaaminen näyttävät olevan itsestäänselvyyksiä. 

Palattuani takaisin eurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin pariin, voin vain huokaista epätoivosta. Meillä yhteisöllisyys ei ole ollut enää aikoihin millään tavalla muotia. Bussissa takapenkin tyttölauma kailotti kännyköihinsä ja toisilleen niin että koko bussi raikui. Suomessa jonottaminen onnistuu aina välillä, mutta jonossa odottaminen ei onnistu ilman valitusta tai huokailua. Ja meidän itänaapurimmehan eivät osaa jonottaa ollenkaan.

Vähän väliä kirjoitetaan ihmisistä jotka ovat oivaltaneet minuuden merkityksen itselleen (tai ovat hankkineet useammankin minuuden (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/vuosien-varrella-ehtii-elaa-monena-minana)).  Ihmiset elävät yhä enemmän itselleen ja itsekseen. Sinkkutaloudet ovat yleistyneet Suomessa viimeisten 20 v aikana (http://www.talouselama.fi/uutiset/suomessa-on-yli-miljoona-sinkkutaloutta-ss-maara-lahes-kaksinkertaistunut-6535905). Toisesta ihmisestä huolehtiminen tai oman yhteisön, esim. suvun, asioista ei enää olla niin kiinnostuneita. 

Yksiöllisyyden ylikorostuminen näkyy myös omassa työssäni. Sairaaloissa tärkeä potilasturvallisuusnäkökulma on potilaiden suojaaminen infektioilta sairaalahoidon aikana. Tässä henkilökunnan oma rokotussuoja on ensiarvoisen tärkeää: tiedetään että esim. influenssa voi tarttua tehokkaasti henkilökunnasta potilaaseen ja pahimmassa tapauksessa tappaa huonokuntoisen potilaan. Siitä huolimatta minulle on aina yllätys se, että jotkut hoitajat kieltäytyvät rokotuksesta.  Ymmärrän jos on allerginen rokotteelle, mutta muita syitä en ymmärrä. Minusta on itsestään selvää, että yritetään kaikin keinoin välttää aiheuttamasta potilaalle vahinkoa. Kaikille se ei ole ollut selvää ja siksi lainsäätäjien on ollut pakko kirjata velvoite uuteen tartuntatautilakiin (1227/2016).

Meillä vastuullisuus toisista on hämärtynyt samalla kun yksilön oikeuksista kiinni pitäminen on ylikorostunutta. En tiedä mistä tämä kumpuaa. Ainakaan se ei ole eurooppalaista, Ranskan vallankumouksen perintöä.   Ja ainakin japanilaisessa kulttuurissa yksilö ei mene yhteisön edelle.

Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio, osa I

Vaikka omassakin lähipiirissäni Japania on kehuttu tutustumisen arvoisena maana, omakohtainen kokemus siitä yllätti positiivisesti. Harvoin mikään maa tai kaupunki on vaikuttanut niin voimakkaasti omaan mieleen. Muistan aikanaan San Franciscon olleen mystinen kokemus positiivisessa mielessä. Tokio oli kuitenkin kertaluokkaa mystisempi ja voimakkaampi kokemus.

 Mikä siinä Japanissa sitten vaikutti niin voimakkaasti?  Ehkä japanilaisen kulttuurin totaalinen erilaisuus verrattuna eurooppalais-amerikkalaiseen kulttuuriin. Kun ensi kertaa omakohtaisesti kokee sen, vaikutus on melkein tyrmäävä.  Vaikutuksen teki ennen kaikkea järjestys ja siisteys, yhteisöllisyys, ystävällisyys, estetiikka ja uskonnollisuus.

Missään en ole kohdannut niin järjestäytynyttä ja siistiä yhteiskuntaa. Siis kaikilla tasoilla. Ei tarvitse pelkästään puhua vessoista. Joita oli kaikkialla ja jotka olivat yltiösiistejä kaikki. Siis kaikki.  Ei niin pientä kahvilaa ettei siellä olisi puunattua ja siistiä vessaa, joka aina toimii ja josta ei koskaan ole loppu saippua tai mikään muukaan.  Ja mikä kuvaisi paremmin japanilaisen kulttuurin sisäänrakennettua siisteyttä kuin  automaattivessat. Suunenäsuojukset ihmisten kasvoilla ovat kuulemma paitsi omaksi myös muiden suojaamiseksi taudeilta. Aterian aluksi annetaan kuumat pyyhkeet käsien siistimiseksi. Ihmisten käyttäytyminen täyteenahdetuissa junissa ja kaduilla oli ystävällistä ja säntillistä. Kuulutukset ohjaavat liukuportaissa pitämään kaiteesta kiinni ja välttämään kengännauhojen jäämistä portaiden väliin. Ja jos liikut lapsen kanssa ole hyvä ja käytä hissiä. Ihmiset osaavat jonottaa siisteissä jonoissa juniin ja busseihin ja odottaa kunnes ulostulevat ovat kaikki pois kulkuvälineestä. Kukaan ei töni tai tuupi. Kadunkulmissa ja asemilla poliisit tai jonkinlaiset ohjaajat valvovat että kaikki sujuu hyvin. Kaikkialla liikkumisvälineissä ja asemilla on tauluja ja julisteita, joissa on erilaisia ohjeita vaikka kuinka paljon (mitä ne ovat en tiedä kun en osaa japania). Matkalaukkusi terminaalibussiin pakkaavat bussifirman nuoret työntekijät, jotka kumartavat syvään kun bussi saapuu ja lähtee. Suomessa voisimme vain haaveilla tällaisesta.

Vaihtoehtoinen hoito ei paranna

Mediassa uutisoitiin erään suomalaisen julkkiksen surullinen seikkailu vaihtoehtoisissa hoidoissa. Syöpä ei parantunutkaan vaihtoehtoisten hoitomuotojen avulla vaan edessä oli paluu lääketieteen piiriin ja leikkaus. Ei ole tarpeellista ilkkua asialla, mutta juttu kertoo paljon nykyisestä ilmapiiristä. Luontaishoitojen ja vaihtoehtoisten hoitojen houkuttelevuus on lisääntynyt ja kriittisyys perinteistä lääketiedettä kohtaa on lisääntynyt. Siis ainakin iltapäivälehtien toimituksissa. Yleisön suuri enemmistö turvautuu edelleen perinteiseen lääketieteeseen , mutta sosiaalisen median ansiosta äänekäs vähemmistö on saanut suhteettoman paljon tilaa ihmisten ajatuksissa. Tämä näkyy esim. suhtautumisessa rokotuksiin.

Puhutaan vaihtoehtoisesta, täydentävästä lääketieteestä (engl. CAM) , mikä on harhaanjohtavaa koska kyse ei ole lääketieteestä lainkaan. Lääketiede on objektiiviseen tutkimukseen perustuvaa tutkimusta ja hoitoa. Käyttöön otettavat uudet menetelmät edellyttävä tieteellistä näyttöä sekä objektiivisesti mitattavia hoidon vasteita. Näin ei vaihtoehtoisten hoitojen piirissä ole.

Vaihtoehtoiset hoidot ovat saaneet vaikutteita antiikin homeopatiasta, new age- uskonnosta, keskiaikaisesta mystiikasta, itämaisista uskonnoista ja myös esikristillisistä uskomuksista.  Myös ihmisten luontainen uteliaisuus yliluonnollisiin ilmiöihin ruokkii tätä. Vaihtoehtohoidoilla voidaan saada placeboon verrattavia vaikutuksia esim. stressin hallitsemiseen ja mielihyvä tuottamiseen. Vakaviin sairauksiin niitä ei kuitenkaan tule käyttää. Niiden takia diagnoosi voi kohtalokkaasti viivästyä. Hoidoilla voi myös olla välittömiä haittoja: luonnonlääkkeillä on useita arvaamattomia yhteisvaikutuksia lääkkeiden kanssa.  Ne voivat heikentää tai vahvistaa lääkkeiden vaikutuksia vaarallisesti. Lisäksi joillakin kasvisuutteilla on maksatoksisia vaikutuksia. Näistä ei juurikaan puhuta luontaislääkekaupoissa tai –mainoksissa.  

Lääkärien pitäisi selkeämmin ja kuuluvammin puolustaa perinteistä lääketiedettä ja sen saavutuksia. Sen ansiosta elinikämme on pidentynyt ja monet sairaudet on saatu kuriin tai kokonaan kitketyksi ihmiskunnasta. Lääketieteestä on ollut meille niin paljon hyötyä, että meidän on helppo puolustaa sitä. 

Aikuiseksi kasvaminen

Milloin pitäisi kasvaa aikuiseksi? Vai pitääkö ollenkaan?

Miten suhtautua siihen, että kolmi-nelikymppinen mies sprayaa polvihousuisena ja lippalakki takaperin päässä graffiteja seiniin ja skeittaa skeittilaudalla lapsensa kanssa päiväkotiin?  Ja ehdottaa kokonaisen kaupunginosan muuttamista biletyskaupungiksi. Ja twiittaa selfieitä OMGiden ja  LOLien kera.

Joku voisi luulla että sellainen sopisi enemmän alle kaksikymppiselle hurjapäälle. Mutta ehkä olen väärässä.

Tai siihen, että kuusikymppinen isoäiti hehkuttaa jo parissakin reality tv-ohjelmassa julkisesti saavansa vähintään viisi orgasmia viikossa? Että se pitää mielen virkeänä.

En tiedä. Jotenkin minulla vain on sellainen olo, että nykyään hoettu fraasi "elä itseäsi varten, älä muita" kuulostaa self-help kirjojen loppuunkalutulta luulta. "Minä olen tärkein" on nykyisin ihmisten prioriteetti. Ei suinkaan esimerkiksi se, että "kunnioitan muiden ajatuksia", tai "en viitsi junassa kailottaa kännykkään parisuhdeongelmiani muiden kuullen", tai "haluan, että lapseni istuvat hiljaa bussissa". Kutsun tällaisia minä-centrisiksi. Niille on toinenkin nimi: narsisti, mutta en viitsi käyttää sitä sanaa. Pikemminkin nämä ihmiset tarvitsivat rinnalleen kunnon aikuisen, joka voisi sanoa "kasva jo aikuiseksi".

Narsistien, anteeksi, minäkeskeisten ihmisten määritelmään kuuluu myös halu vastustaa kaikkia neuvoja ja ohjeita. Viranomaisia. Lääkäreitä ja terveysneuvoja. On aina parempi mitä erikoisempi elämäntyyli, luonnonmukainen, mahdollisimman harvalle sopiva, marginaalissa. Se ei ole aina viisautta, vaan vastaanhangoittelemista, kärttyilyä, itkupotkuraivaria. Tällaiset ihmiset tarvitsevat aikuisen ihmisen turvaa ja rajojen asettamista.

Tai ihan oman kuplan – esim. Kallion kaupunginosan -  jossa voi kuusikymppisenäkin vielä kuvitella koko maailman olevan tämä kupla.

Tervetuloa!

Tervetuloa uuteen blogiini! Täällä julkaisen kommentteja, ajatuksia ja puheenvuoroja ajankohtaisista ja ei niin ajankohtaisista aiheista.
Welcome here to my new blog! Here you can read my thoughts, comments and observations about actual topics. And not so.