Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio. Osa III, Uskonnollisuus

Eräs hätkähdyttävimmistä asioista Japanissa oli uskonnon tai uskonnollisuuden korostunut merkitys yhteiskunnassa. Uskonnollisuus tai henkisyys, miten sitä nimittäisi, näkyy monissa asioissa. Erilaiset henget ja jumalat ovat olleet kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa kuulemma vahvoina esillä jo vuosituhannet. 

Japanissa sintolaisia tai buddhalaisia temppeleitä on joka paikassa ja henkiä tai jumaluuksia palvotaan paljon. Sanotaan, että ainakin Japanissa, miksei muuallakin Itä-Aasiassa, eletään jumaluuksien todellisuudessa, jossa erilaisia henkiä on monia ja niiden lepyyttäminen ja suosion pyytäminen on tavallista. 

Japanilainen estetiikka kumpuaa kuulemma juuri sintolaisesta kulttuurista. Ja kuinka läpi yhteiskunnan se esteettisyys näkyykään: puutarhoissa, kodeissa, seremonioissa, puissa, istutuksissa, puroissa ja putouksissa. Äänissä. Japanilainen voi kuunnella luonnon ääniä ja olla läsnä siinä hetkessä katselemassa luontoa. Keskittyä siihen ja unohtaa muut. Sitä kyllä kaipaisi suomalaiseenkin kulttuuriin. 

Ylipäätään uskonnollisuus näkyy kaikessa paljon voimakkaammin kuin meillä länsimaisessa kulttuurissa. Se vaikuttaa rikkaudelta, ei painolastilta. Mikä onkaan ihanampaa kuin etsiytyä hotellin vieressä (!) olevaan japanilaiseen puutarhaan, vihreyden keskelle, solisevan puron ja hiljaisen lammen äärelle. Ei tarvitse olla sintolainen osatakseen nauttia siitä. Niin yleismaailmallista sellainen kokemus on. 

En malta olla vertaamatta havaintojani hieman suomalaiseen uskonnollisuuteen. Meillä ylipäätään voi olla ”tavallisen” ihmisen kannalta kiusallista, jos joku rukoilee ruokarukouksen tai ottaa puheeksi Jumalan. Eli ylipäätään osoittaa olevansa ”uskonnollinen”. Sen sijaan se ei ole merkillistä, että joku palvoo metsän puita tai puhuu omille enkeleilleen tai vaikka etsii yhteyttä vainajiin meedioiden kautta. Tuntuu siltä, että suomalaiset ovat kyllä periaatteessa uskonnollisia, mutta meidän kristillisyytemme – meidän valtauskontomme  - on jotenkin irrotettu meidän kulttuuristamme ja elämästämme. Ainakaan se ei ole millään tavalla läsnä useimpien ihmisten elämässä eikä ainakaan niin syvällisesti kuin uskonnollisuus Japanissa. Joku voi ajatella että joutaakin olla pois ja että kirkko on sössinyt asiansa niin perusteellisesti että kukaan ei enää ole kiinnostunut siitä. Olemme maallistuneet.

Maallistuminen ja eräänlainen henkisyyden puuttuminen on sääli. En tarkoita, että pitäisi olla yltiöuskonnollinen (kaikkeen ”yltiöön” liittyy aina omat vaaransa. Ääriliikkeet ovat pelottavia ovat ne sitten uskonnollisia tai poliittisia). Mutta pitäisi ehkä omaksua mielen ulottuvuuksiin myös Jumala-sektori. Ja ajatella että kaikki näkyvä ei ole ainoa todellisuus. Terveellä tavalla se voi avata meille uusia resursseja ja rikastaa kulttuuria.