Rokottautuminen on vastuullisuutta (Turun Sanomat 1.5.2018)

Viimeaikainen keskustelu rokotuksista on ollut hyödyllistä, koska se on tuonut esille monia aikamme ilmiöitä. Ajallemme on tyypillistä yksittäisten kokemusten ja ns. pseudotieteen käyttäminen omien ratkaisujen perusteluina. Tieteellisellä keskustelulla ei tässä juuri ole sijaa, ja on oikeastaan turhauttavaa monesti kun ihmiset puhuvat toistensa ohi, toinen tieteeseen ja toinen omakohtaiseen kokemukseen perustuen.

Rokotusvastaisuus kuuluu aikamme tieteenjälkeiseen ilmastoon. Tiede ja näyttöön perustuva todistelu on menettänyt merkityksensä ja nyt enkeliparantaminen ja kokemuksellisuus on ihmisille merkittävämpää. Rokotuksin torjuttavat taudit ovat kuitenkin todellisuutta – niin kuin nyt nähdään laajoilla alueilla Euroopassa. Siellä rokotusten vähentyminen on johtanut laumasuojan katoamiseen ja vaarallisten tartuntatautien, kuten tuhkarokon, esiinmarssiin. Näemme tämän ilmiön kohta Suomessa, tuhkarokkoepidemiat ovat jo oven takana. Länsi-Suomessa rokotuskattavuus on jo kriittisen alhaalla. 

Rokotukset ovat osa lääketieteen valtavaa menestystarinaa: kaikkialla maailmassa tappavat tartuntataudit saatiin vähenemään ja katoamaan ja traagiset lasten infektiokuolemat lähes hävitetyksi. Nyt tämä perintö uhkaa romuttua. Ehkä siksikin, että emme näe vihollistamme ja luulemme, että se on kadonnut ikiajoiksi jonnekin. Mikrobit ovat kuitenkin edelleen olemassa, ja epidemiat osoittavat niiden voiman silloin kun emme jaksa tai viitsi vastustaa niitä. 

On traagista, että vuosikymmenien menestystarinaa halutaan vähätellä pseudotieteen keinoin. Infektiolääkärit ovat Suomessa halunneet lisätä rokotuskattavuutta koko väestön keskuudessa ja halunneet lainsäädännön kautta myös sairaaloiden henkilökunnan osallistuvan näihin talkoihin. Kaikille tämäkään ei ole sopinut, itsemääräämisoikeuteen vedoten. Rokottautumisessa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kysymys  itsemääräämisen oikeudesta, vaan kysymys on ennenkaikkea vastuullisuudesta ja solidaarisuudesta muita ihmisiä kohtaan.

Should I Quit Social Media?

”Should I Quit Social Media?” on kysymys, jota pohditaan blogeissa ja kolumneissa yhä enemmän. Pitäisikö lopettaa sosiaalisen median käyttö? Onko sen käyttämisestä mitään hyötyä? Mitä se antaa minulle?

Pääsiäispyhänä vaelsin luontopolulla ja kuuntelin pitkästä aikaa pelkkää metsän hiljaisuutta. Myöhässä olevan kevään takia luonnosta ei kuulunut absoluuttisesti mitään. Seisahduin ja jäin tuijottamaan jonnekin metsän rajaan ja huomasin, että vain olin ajattelematta yhtään mitään.  

Nykyisin aina jos olen yksin bussissa tai kahvilassa, jätän kännykän laukkuun ja vain istun ja annan ajan kulua, olen tässä, läsnä. Kotiaskareet teen mielummin hiljaisuudessa ja telkkari suljettuna.

Läsnäoleminen ja hiljaisuus. Sosiaalisen ja muun median kakofonian voi katkaista. Loputon ihmisten ja mainosten ja uutisten pulina on saatava välillä kokonaan korvista ja silmistä. Parhaiten se onnistuu lopettamalla facebookin, twitterin ja snapchatin seuraaminen ja sulkemalla telkkari. Ja samoin kuin ruokavalion tai elintapojen muutoksessa, parhaiten toimii asteittainen muutos: itse lopetin facebookiin postaamisen, sen jälkeen uutisvirran seuraamisen ja lopulta ehkä deletoin koko facebookin. 

Läsnäolemisen taito on vaikeaa, mutta kun siihen oppii, se on hyvin vapauttavaa. Sen ei tarvitse olla karismaattinen kokemus niin kuin Echard Tollella (Länsäolon voima), vaan se voi olla arkinen oivallus siitä, että voin paremmin kun keskityn vain olemaan tässä. Oivallus siitä, että voin paremmin ilman sosiaalisen median ärsyketulvaa. Voin paremmin kun pystyn välillä hiljentymään.

Joillenkin hiljentyminen on luonnossa liikkumista, hyvän kirjan lukemista. Joillekin hyvän musiikin kuuntelemista. Joillekin hengellistä hiljentymistä ja rukousta.

Päiväkirjamerkintöjä matkalta – Japani, Tokio. Osa III, Uskonnollisuus

Eräs hätkähdyttävimmistä asioista Japanissa oli uskonnon tai uskonnollisuuden korostunut merkitys yhteiskunnassa. Uskonnollisuus tai henkisyys, miten sitä nimittäisi, näkyy monissa asioissa. Erilaiset henget ja jumalat ovat olleet kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa kuulemma vahvoina esillä jo vuosituhannet. 

Japanissa sintolaisia tai buddhalaisia temppeleitä on joka paikassa ja henkiä tai jumaluuksia palvotaan paljon. Sanotaan, että ainakin Japanissa, miksei muuallakin Itä-Aasiassa, eletään jumaluuksien todellisuudessa, jossa erilaisia henkiä on monia ja niiden lepyyttäminen ja suosion pyytäminen on tavallista. 

Japanilainen estetiikka kumpuaa kuulemma juuri sintolaisesta kulttuurista. Ja kuinka läpi yhteiskunnan se esteettisyys näkyykään: puutarhoissa, kodeissa, seremonioissa, puissa, istutuksissa, puroissa ja putouksissa. Äänissä. Japanilainen voi kuunnella luonnon ääniä ja olla läsnä siinä hetkessä katselemassa luontoa. Keskittyä siihen ja unohtaa muut. Sitä kyllä kaipaisi suomalaiseenkin kulttuuriin. 

Ylipäätään uskonnollisuus näkyy kaikessa paljon voimakkaammin kuin meillä länsimaisessa kulttuurissa. Se vaikuttaa rikkaudelta, ei painolastilta. Mikä onkaan ihanampaa kuin etsiytyä hotellin vieressä (!) olevaan japanilaiseen puutarhaan, vihreyden keskelle, solisevan puron ja hiljaisen lammen äärelle. Ei tarvitse olla sintolainen osatakseen nauttia siitä. Niin yleismaailmallista sellainen kokemus on. 

En malta olla vertaamatta havaintojani hieman suomalaiseen uskonnollisuuteen. Meillä ylipäätään voi olla ”tavallisen” ihmisen kannalta kiusallista, jos joku rukoilee ruokarukouksen tai ottaa puheeksi Jumalan. Eli ylipäätään osoittaa olevansa ”uskonnollinen”. Sen sijaan se ei ole merkillistä, että joku palvoo metsän puita tai puhuu omille enkeleilleen tai vaikka etsii yhteyttä vainajiin meedioiden kautta. Tuntuu siltä, että suomalaiset ovat kyllä periaatteessa uskonnollisia, mutta meidän kristillisyytemme – meidän valtauskontomme  - on jotenkin irrotettu meidän kulttuuristamme ja elämästämme. Ainakaan se ei ole millään tavalla läsnä useimpien ihmisten elämässä eikä ainakaan niin syvällisesti kuin uskonnollisuus Japanissa. Joku voi ajatella että joutaakin olla pois ja että kirkko on sössinyt asiansa niin perusteellisesti että kukaan ei enää ole kiinnostunut siitä. Olemme maallistuneet.

Maallistuminen ja eräänlainen henkisyyden puuttuminen on sääli. En tarkoita, että pitäisi olla yltiöuskonnollinen (kaikkeen ”yltiöön” liittyy aina omat vaaransa. Ääriliikkeet ovat pelottavia ovat ne sitten uskonnollisia tai poliittisia). Mutta pitäisi ehkä omaksua mielen ulottuvuuksiin myös Jumala-sektori. Ja ajatella että kaikki näkyvä ei ole ainoa todellisuus. Terveellä tavalla se voi avata meille uusia resursseja ja rikastaa kulttuuria.