Kesän Pride-tapahtumien alla on hyvä taas pysähtyä miettimään mistä Pridessa on oikeastaan kysymys.
Seksuaalivähemmistöjen, tässä tapauksessa erityisesti homoseksuaalien, oikeuksia ajava liike sai alkunsa 60-luvun lopulla Yhdysvalloissa vastauksena poliisin ankariin toimenpiteisiin homobaareja vastaan. Erityinen merkkipaalu oli poliisien ratsia Stonewall-yökerhoon New Yorkissa.
60-luvulla opiskelijoiden ja intellektuaalien piirissä länsimaissa vaikutti myös vasemmistolainen filosofia, jonka mukaan perhearvot ja siihen liittyvä moraalinen järjestelmä ovat valtaa pitävän järjestelmän ominaisuuksia, joista pitää päästä eroon. Jo 1900-luvun alussa saksalainen filosofi Wilhelm Reich ja 60-luvulla saksalaisamerikkalainen Herbert Marcuse ajoivat antikapitalistista agendaa, jossa seksuaalinen vapautuminen ja perinteisten moraaliarvojen hylkääminen olivat osa kapitalismista irtautumisen välineistöä.
Vasemmistolainen ideologia on 60-luvulta lähtien infiltroitunut kaikkeen mielenosoitukselliseen toimintaan länsimaissa, mukaan lukien Pride-liike. Voidaan sanoa, että siinä missä New Yorkin Stonewall-mellakat olivat reagointia suoranaiseen syrjintään ja väkivaltaan homoja kohtaan, viime vuosikymmenien Pride-liike on yhteiskuntapoliittinen liike, joka tähtää syrjivänä pitämänsä yhteiskunnallisen järjestelmän muutokseen politiikan tai suoran kansalaistoiminnan kautta. Merkkinä tästä Pride-kulkueiden poliittinen värikirjo on muuttunut yhä punavihreämmäksi. Suomessa Pride-liike on alkanut vaatia osallistumiselle ennakkoehtona tiettyjen lakiesitysten hyväksymistä eduskunnassa.
Itse lukemattomiin Pride-kulkueisiin osallistuneena en ole voinut olla huomaamatta tätä samaa kehityskulkua. Muistan Tukholman Pridet 2000-luvun alussa, jolloin ne olivat iloisia ja piristäviä kaupunkikarnevaaleja, johon kaikki katujen varsien katsojat saivat spontaanisti tulla mukaan. Toisaalta se juhli yhdenvertaisuuden kohentumista, mutta toisaalta se juhli ihan juhlimisenkin innosta. Nyt se on – ainakin Suomessa - yhä enemmän vasemmistolaisen propagandan äänitorvi, semiagrressiivinen mielenosoitus sortavaksi pitämäänsä vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Samaan aikaan Pride-lippuihin on alkanut tulla yhä enemmän viivoja, koska on ilmaantunut yhä uusia sukupuolisia genrejä mukaan lukien transseksuaaliset, intersukupuoliset, non-binaryt, aseksuaaliset, polyamoriset, transvestiitit. Jopa anarkistiset eli pinkkimusta.
Pinkkimusta on yhteisö, jonka logona on No pride in capitalism! Se on sanojensa mukaan ”queeranarkistinen kollektiivi”. Se ”operoi antiautoritäärisen, feministisen ja trans- sekä muiden HLBTI- oikeuksia edistävän toiminnan risteyksessä.” Voiko sitä paremmin sanoa!
Pride on historiallisesti reaktio syrjintää vastaan. Se on hyödyllinen yhteiskunnan tasa-arvon edistämisen kannalta, koska siinä on vielä parantamisen varaa eikä maailma ei ole vielä valmis. Liike uhkaa kuitenkin suistua anarkistisen vasemmistolaisen propagandan äänitorveksi, ja konservatiivisemman elämänkatsomuksen omaavat jäävät siitä pois. Jo nyt on merkkejä siitä, että maltillisemmat seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, pääasiassa homomiehet, eivät tunnista nykyistä Pride-liikettä omakseen. On menty kauas Stonewall-liikkeestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti