Sote-menot, joista ei saa puhua?

Harva asia on ihmisille niin tärkeä kuin terveydenhuolto, ja se tekee siitä niin keskeisen kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ei ole ihmeellistä, että terveydenhuollon menot ovat suuret ja kasvavat edelleen. Niistä nipistäminen on työlästä, eikä aina edes onnistu. Monista asioista voidaan säästää.

On muutamia asioita, jotka erityisesti pitäisi ottaa huomioon nyt kun uutta hallitusohjelmaa väännetään ja hyvinvointialueiden budjetit paukkuvat.

Tiettyjen syöpien seulonta on erittäin kustannustehokasta. Tähän seulontaan kannattaisi panostaa. Mitä varhaisemmin syövät todetaan, sitä parempi on parantumisen ennuste – ja kustannukset yhteiskunnalle.

Sairauksien ennaltaehkäisy on kustannustehokasta lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Tupakoinnin vähentäminen on kaikkein vaikuttavinta ennaltaehkäisyä. Syövistä edelleen merkittävä osa johtuu tupakoinnista, samoin kaikki keskeiset valtimosairaudet. Lihavuuden vähentäminen – ja ylipäätään siitä puhuminen – olisi mitä tehokkainta monien terveys- ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyä. Näistä ei vain synny yhteiskunnallista keskustelua, koska aiheet ovat niin tabuja.

Päihteiden – alkoholin, kannabiksen ja kovempien huumeiden – käyttöön puuttuminen voimakkaasti olisi suoraselkäistä ja vastuullista. Merkittävässä osassa mielenterveysongelmista taustalla tai pahentavana tekijänä on päihteiden käyttöä.  V. 2020 jokaisesta alkoholin suurkuluttajasta aiheutui yhteiskunnalle noin 8 000–9 300 euron ja jokaisesta huumeiden käyttäjästä arviolta 21 000 euron kustannukset. Kustannukset syntyvät sairaalahoidoista, järjestyksenvalvonnasta, vahinkokorvauksista, sairauspoissaoloista jne.  (THL raportti 11/2012). Päihteiden vähentäminen vaatisi yhteiskunnallisen keskustelun suunnan muutosta.

Terveydenhuollon rakenteellinen uudistaminen ei saa jäädä puolitiehen. Hallinnon rakenteita on kevennettävä, johtajien määrää on kyettävä vähentämään. Lääkäreitä tulee saada palkatuksi lisää, mutta heidän tulee antaa tehdä lääkärin, ei sihteerien työtä. Perusterveydenhuolto on kriittisessä tilassa. Ainakin akuutisti olisi lisättävä yksityisen sektorin mukaan ottamista kuormituksen tasaamiseksi. Ikäihmisten kotihoitoa tulisi lisätä, mutta herkkyyttä tulisi olla nähdä milloin vanhus ei pärjää kotona. Kolmannen sektorin osuutta ikäihmisten hoidon toteuttamisessa ei saisi unohtaa.

Paljon on tehtävää, ja hyvinvointialueiden työ on vasta alussa. Mutta sote:n kehittäminen vaatii muutakin kuin sote-keskustelua. Se vaatii kokonaisvaltaista yhteiskunnallista uudelleen asennoitumista, koska sote ei ole muusta yhteiskunnasta irrallaan.

Pandemia – voiko kansalaista käskeä?

Pandemia toi esiin – ainakin länsimaissa - yhteiskunnasta tärkeän rajalinjan. Kun toiset halusivat suojella kansalaisia vakavan taudin aiheuttamilta seurauksilta ja terveydenhuoltoa ajautumasta kaaokseen, toiset kapinoivat ja suhtautuivat skeptisesti itsemääräämisoikeuteen puuttuviin määräyksiin.

Aikaisemminkin tartuntatautien torjunnassa on jouduttu koskemaan yksilölliseen päätäntävaltaan. Voimakkaimmin tämä näkyi – ei niin kauan sitten -  lepran aikana, jolloin siihen sairastuneet eristettiin yhteiskunnasta, jotkut lopuksi iäkseen. Tuberkuloosipotilaita jouduttiin sijoittamaan parantoloihin. Tulirokkolapsia otettiin lasten infektiosairaaloihin, joihin edes vanhemmat eivät päässeet sisälle. Nämä siksi, että potilaat eivät levittäisi tautia perheessään ja yhteiskunnassa. Syynä oli aluksi se, että ei tiedetty miten taudit leviävät ja myöhemminkin se, että siihen ei ollut tehokasta hoitoa.

Yksilönvapauteen koskevat rajoitukset tulivat globaalisti käyttöön pandemian alkaessa v.2020. Kiinassa toimet vietiin äärimmilleen aina v.2022 joulukuuhun saakka. Covid-19 oli maailmanlaajuinen terveysuhka. Maailma, ja WHO, heräsivät tähän melko myöhään v. 2020 kun kävi ilmi, että sairaustapaukset ovat niin vakavia, että sairaala- ja tehohoitoa tarvitsevat täyttivät nopeasti sairaalat kaikkialla maailmassa ja kuolleisuus oli korkea. Suomessakin Covid-infektio määriteltiin yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi, mikä lain mukaan tarkoittaa, että väestön suojelemiseksi viranomaiset voivat käyttää henkilöön kohdistuvia pakkokeinoja. Suomessakin annettiin ohjeita käsihygieniasta, eristämisestä, maskien käytöstä, vanhainkotien vierailuista ja rokotuksista.

Voiko kansalaista käskeä? Missä menee raja?

Suomessakin heräsi keskustelu kansalaistottelemattomuudesta. Tartuntatautilaki on mielenterveyslain lisäksi ainoita lakeja, jotka sallivat yksilön vapauteen puuttuvia toimia. Tämän lain käyttö herätti suomalaisessa liberaalissa, yksilökeskeisyyttä korostavassa ilmapiirissä voimakkaita reaktioita. Ihmiset nousivat vastarintaan, osa ihan periaatteenkin vuoksi, ja kieltäytyivät käyttämästä maskia tai olemasta kotieristyksessä tai ottamasta rokotteita.

Suomessa sairaalahoitoon ja teho-osastohoitoon joutuneista valtaosa oli kokonaan rokottamattomia. Myös kuolleiden joukossa rokottamattomuus korostui. Teho-osastojen kuormittuessa leikkauksia joudutiin siirtämään. Sairaaloiden työmäärä oli pandemian aikana valtava.

On hyvä tehdä pandemiakauden tilinpäätös ja pohtia rajoitustoimien oikeutusta. Mutta ennen sitä täytyy muistaa, että Covid-pandemia oli globaali hätätila kaikilla terveydenhuollon tasoilla. Suomessa – puhumattakaan muista maista - elettiin siinä rajalla, voitiinko muita kuin koronapotilaita enää ylipäätään hoitaa teho-osastolla. Se olisi vääjäämättä johtanut heidän kuolemaansa.  Sitä vasten katsottuna on pienisieluista pohtia, koskettiinko tarpeettomasti ihmisten itsemääräämisoikeuteen.

Ilmastopolitiikka ja idealismi

Kohua herätti hallitusneuvotteluja käyvien puolueiden päätös kutsua ilmastoraportin pitäjäksi maailman ilmatieteen järjestön WMO:n suomalainen pääsihteeri professori Petteri Taalas Suomen ilmastopaneeliin puheenjohtajan Markku Ollikaisen sijasta (https://www.is.fi/politiikka/art-2000009557213.html).  Taalaksen mukaan hiilinielujen merkitystä korostetaan suomalaisessa ilmastokeskustelussa liikaa. Suomalaisessa metsäkeskustelussa on vallalla ”hiilinieluharha”. Suurin ongelma fossiilisten polttoaineiden käyttö. Suomalaisessa metsäkeskustelussa esiin nouseva hiilinielujen katoaminen on Taalaksen mukaan ongelma lähinnä trooppisissa metsissä, jotka eivät uusiudu samalla tavoin kuin metsät Suomessa. Niiden hävittämisestä pidättäytyminen hidastaisi merkittävästi ilmaston lämpenemistä. Suomi on Taalaksen mukaan ollut maapallon ilmastotalkoissa mallioppilas, joka on vähentänyt päästöjään kolmanneksi eniten maailmassa. Hallitus asetti hiilineutraalisuustavoitteen vuoteen 2035 kun se EU:ssa on 2050.  Suomen hiilineutraaliustavoite on kunnianhimoisempi kuin missään muualla.  Mutta tavoiteasetannassa on unohdettu sen kerrannaisvaikutukset talouteen.

Punavihreä hallitus luotti Suomen ilmastopaneeliin yksinomaisena asiantuntijaelimenä. Hallitus irrotti ilmastopolitiikan kokonaan talouselämän realiteeteista.

Hallitusta muodostavien puolueiden nyt tehty valinta oli oikea. Ilmastonmuutos jos mikä on äärimmäisen kompleksinen ongelma. Ilmastoon vaikuttavia tekijöitä on lukemattomia, ja osa on vielä täysin tuntemattomia. Ilmasto ei ole irrallaan muusta yhteiskunnan toiminnasta, kuten talouselämästä ja ihmisten toimeentulosta. Siksi ilmastonmuutoksessa ei kannata kuunnella vain yhtä viestintuojaa. On otettava huomioon muutkin asiantuntijat ja kuunneltava heitä. Erityisesti ei kannata uskoa kaikkea mitä kuulee. Ilmastonmuutoksesta on tullut politiikkaa. Siksi täytyy aina tarkistaa, kuka puhuu, mistä ja millä perusteella. Tiedemaailmassa on jo kautta aikojen käytetty ns. peer-review’tä, jolloin saadaan mahdollisimman objektiivinen näkemys ongelman ratkaisemisesta.

Edellinen hallitus oli valinnut maailman kireimmät ilmastotavoitteet. Nyt pitäisi vähän istua alas ja pohtia oliko se sittenkin liian kapeakatseista idealismia.