”Tämä riitti minulle” – miesten arvomaailma muutoksessa

Financial Times julkaisi alkuvuodesta 2024 tutkimuksen eri maiden nuorten arvoista. Sen mukaan miesten ja naisten arvot ovat erkanemassa toisistaan yhä enemmän. Länsimaissa erityisesti 2010-luvulta lähtien arvomaailman ero on tullut suureksi. Esim. USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa nuoret miehet suosivat yhä useammin konservatiivisia arvoja, kun taas naiset ovat muuttuneet entistä liberaaleimmaksi. Naiset ovat yhä useammin arvoliberaaleja ja kannattavat sukupuolten tasa-arvoa ja moninaisuutta sekä naisen asemaa korostavia arvoja. Nuoret naiset suhtautuvat miehiä liberaalimmin esimerkiksi maahanmuuttoon ja rodulliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Monissa maissa naiset ovat siirtyneet kannattamaan vasemmistolaisia arvoja ja miehet joko pysyvät poliittisesti paikoillaan tai siirtyvät oikealle. Suomessa on nähtävillä sama kehityskulku . Suomessa miehet ovat yhä useammin äänestäneet oikeistopuolueita ja naiset vihreitä ja vasemmistoa. Suomessa myös talouspolitiikan suhteen arvot ovat erkaantuneet: miesten arvomaailma on muuttunut markkinamyönteisemmäksi, toisin kuin naisten.

Viime vuosien poliittisen ja sosiaalisen median pommitus ja erilaiset naisten asemaan liittyvät liikkeet kuten #metoo, radikaalifeminismi sekä puhe mansplainingistä ja toksisesta maskuliinisuudesta ovat johtaneet siihen, että miehet ovat kokeneet miehen identiteettinsä ja seksuaalisuutensa uhatuiksi. Monille perinteisiä arvoja kunnioittaville miehille myös sukupuolien moninaisuuden korostaminen ja woke-ideologia ovat olleet liikaa. Feministinen tutkimus on korostanut sitä, että tyttöjen ongelmat ovat yhteiskunnallisia tasa-arvo-ongelmia, mutta samaan aikaan ”poikien ongelmat ovat heidän omia ongelmiaan, ja että heidän tulee olla niistä itse etuoikeutetun patriarkaatin jäseninä vastuussa”.

Kuten HS kirjoitti, mieheydestä puhutaan paljon ongelmien kautta. ”Keskustelu naisia aliarvioivista asenteista ja maskuliinisuuden toksisista osista purkaa machokulttuurin todellista ahtautta. Joillekin puhe miesselittämisestä tai setämeiningistä voi kuitenkin jättää tunteen siitä, että suuri osa omasta mieheydestä on vääränlaista.”

Jopa miesten pelikulttuuria syytetään kulttuurisodasta feminismiä ja vasemmistolaisuutta vastaan, kuten käy ilmi Tampereen yliopiston sukupuolen tutkimuksen laitoksen tutkimuksesta Syrjityt soijapojat ja pilattu pelaaminen: maskuliinisuus ja antifeminismi Ylilaudan pelikulttuurikeskusteluissa.

Miehet arvostavat enemmän perinteisiä arvoja ja vierastavat esim. sukupuoli-ideologiaan perustuvaa transliikehdintää ja äärifeminismiä. Transgender-liike on paljolti naisten aikaansaama liikehdintä. Miehet eivät ole löytäneet kotiaan vasemmistolaisesta ja ideologisesti ateistisesta, jopa kristinuskoa kritisoivasta ja pilkkaavasta liikehdinnästä. Se on tullut heidän osaltaan tiensä päähän.

Miesten arvomaailman muutos on reaktiivista yhteiskunnan instituutioiden kuten yliopistojen, kirkon, median ja julkisen keskustelun liberalisoitumiselle ja poliittiselle vihervasemmistolaisuudelle. Näitä taas ovat ajaneet erityisesti nuoret naiset. Miesten arvomaailman muutos heijastuu miesten poliittiseen valintaan, joka on yhä useammin konservatiivinen, perinteisiä yhteiskunnallisia ja uskonnollisia arvoja korostava. Suomessa tämä muutos on viime vaaleissa ollut silmiinpistävä.

 

Kehitysmaiden ongelmat ovat länsimaiden syy?

Haitin ongelmat jatkuvat. Aseistetut jengit hallitsevat mm. Haitin pääkaupunkia lähes kokonaan. Maassa ei ole infrastruktuuria eikä toimivaa hallitusta. Maailman ruokaohjelman mukaan miljoonat ihmiset ovat nälänhädän vaarassa.

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen totesi 13.3. Ylen Aamussa, että ” Haiti oli ensimmäinen maa, jossa orjat vapauttivat itsensä. Ikään kuin kostoksi tästä, osoittaakseen, että orjien vapauttaminen ei kannata, ulkovallat laittoi Haitille kaikenlaisia kostotoimenpiteitä, jotka kesti kymmeniä vuosia. Ja näiden seurauksena maa on hyvin heikko valtio.”

Teivainen edustaa vasemmistolaisesti ajattelevia intellektuelleja, jotka ovat omaksuneet vuosikymmenten ajan tämän ”mantran”: ulkovallat (erityisesti siis länsimaat) ovat omalla toiminnallaan halvauttaneet maiden kehityksen. Kolonialismi, orjakauppa, luonnonvarojen riistäminen jne.

Magatte Wade on syntyjään senegalilainen yrittäjä ja tunnettu luennoitsija ja influensseri. Hän on kommentoinut Afrikan köyhien maiden kehitystä ja tilaa. Hänen mielestään 1800–1900-luvun kolonialismi ei ole syy siihen kuinka huonossa jamassa Afrikan maat nyt ovat. Syy on maissa itsessään. Tärkein syy on marxismi-sosialismi, johon maat ovat turvautuneet itsenäistyessään. Hänen mukaansa kaikki 60-luvulla itsenäistyneiden Afrikan maiden johtajat olivat sosialisteja tai osa jopa kommunisteja. Sosialistinen järjestelmä ei rakentanut hyvinvointia Afrikassa niin kuin se ei ole tehnyt muuallakaan. Koska yrittäjyyttä ei ole, maiden talous ei ole terveellä pohjalla.

Ongelmissa olevia maita tulee auttaa, ja auttajina ovat ne, joilla on rahaa ja ruokaa ja apuvoimia lähetettäväksi. Mutta mailla itsellään on vastuu siitä, että ne tekevät parhaansa, jotta olot paranisivat.

Kehittyvät maat, Haiti mukaan lukien, ovat itse vastuussa oman maansa kehityksestä. Länsimaat ovat aina 60-luvulta lähtien  - ja jo 1800-luvun lopun kristillisestä lähetystyöstä lähtien – yrittäneet auttaa kehittyviä maita jaloilleen. On annettu rahaa, järjestetty asiantuntijoita infrastruktuurin rakentamiseen, annettu ruoka-avustusta jne. Silti maat eivät ole päässeet jaloilleen tämän yli 60 vuoden ajanjakson aikana. Eivätkä pääsekään, jos länsimaat syyttävät itseään koko ajan ja syytävät vain lisää ja lisää apua välittämättä ollenkaan siitä, mikä maan sisäinen tilanne on. Monissa Afrikan maissa  - ja myös Haitissa -  on valtaa pitävillä kyllä rahaa aseistaa nuoria miehiä omiin sotajoukkoihinsa, usein Venäjän tai Kiinan taustavaikuttamisen avulla, mutta ei asukkaiden hyvinvoinnin takaamiseen. Mailla itsellään on vastuu omien kansalaistensa hyvinvoinnista, valtion rakentamisesta ja infrastruktuurin luomisesta. Sitä vastuuta ei voi paeta vuosikymmenestä toiseen syyttämällä länsimaita riistämisestä ja kolonialismista. Sen tunnustaminen olisi ensi askel rauhanomaisen yhteiskunnan rakentamiseksi kehittyviin maihin.

Kuka kasvattaisi lapsesi?

Erityisopettaja Aulikki Uski ja psykologi Keijo Tahkokallio ovat kirjoittaneet kirjan Kuka kasvattaisi lapsesi? Se kuvaa kriittisesti suomalaista koulujärjestelmä ja lasten kasvatusta perheissä ja kouluissa. Kirjoittajia haastateltiin Ylen aamussa 5.2.2024. Alla oleva on referaatti ko. haastattelusta.

Kirjoittajat olivat havainneet merkittäviä epäkohtia koulujen ja kotien kasvatusympäristöistä, ja löysivät näistä yhtymäkohtia lasten levottomuuteen ja ahdistuneisuuteen. Uski kuvasi esimerkiksi, kuinka kouluissa on nykyisin isoja oppimisympäristöjä, vaikka tiedetään, että ne lisäävät lasten kuormittuneisuutta ja levottomuutta. Tietoa tästä on siis ollut olemassa, mutta silti sellaisia on luotu.

Kirjoittajien mukaan suomalaisen kasvatuksen perusongelma, joka heijastuu myös koulumaailmaan, on iso, pitkään jatkunut kasvatuskulttuurin muutos, jossa vanhemmat ovat vähän vähältä luovuttaneet vanhemmuuteen, aikuisuuteen liittyvää valtaansa lapsille. Tahkokallion mukaan lapset yhä enemmän päättävät, eivät pelkästään omista asioistaan, vaan samalla vanhempiensa asioista tai perheen asioista. On siirrytty lapsivetoiseen perhe-elämään, jossa lasten toiveet ja halut määräävät perheen rutiinit. Aikuiset ovat alkaneet tietyllä tavalla pelkäämään lapsia. He pelkäävät lastensa negatiivisia tunteita, joita tulee silloin kun lapsia pitäisi kasvattaa.  

Lapsen kasvu tapahtuu siinä vaiheessa, kun aikuinen joutuu pysäyttämään hänet. Pysäyttämään siihen rajaan, jolloin lapsi joko haluaa jotain, mitä hänelle ei kuulu antaa, tai sitten aikuiset haluavat, että lapset tekevät jotain, mutta lapset eivät haluakaan tehdä sitä. Silloin tulee taistelu, ja siinä tapahtuu lapsen kasvaminen. Nykyään liian usein aikuiset pelkäävät lapsen protestia ja ikään kuin menevät alta pois, jolloin siirrytään lapsivetoiseen järjestelmään. Se tarkoittaa siis sitä, että valta perheessä vaihtuu aikuiselta lapselle. Näyttää siltä, että aikuinen ei uskalla käyttää sitä valtaa, joka hänellä on eli päättää lapsen asioista ja lapsen elämästä, ja tulee siten luovuttaneeksi valtansa lapselle.

Aikuisen pelko siitä voiko lapselle sanoa ei, voi siirtyä kouluun. Koulussa tämä näkyy Uskin mukaan siinä, että lapset voivat sanoa opettajalle ”en minä tee, en minä halua!”. Uskille tuli koulussa nähdyn perustella tunne siitä, että jotkut lapset kuulevat vasta koulussa sanan ”ei”, tai sanat  ”tällainen ei vain käy”. 

Mielestäni tämä kuvaa laajempaa yhteiskunnan ongelmaa. Tuntuu siltä, että auktoriteetti on hukassa sekä vanhemmilla että opettajilla. Auktoriteetit ovat kaatuneet, koska mielipideilmasto ei suosi sellaisia. Mielipideilmasto suosii itsen merkityksellisyyttä, itsekeskeisyyttä, omapäisyyttä ja auktoriteettien kieltämistä.

Työsuhde on toksinen valtasuhde

Suomessa on nyt  keskusteltu kahdestakin median ulostulosta, jotka liittyvät koettuun yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Toisessa näyttelijä Amanda Palo kehotti myymälävarkaustilanteessa vain katsomaan muualle, koska hän ymmärtää varkaan varastavan omaan tarpeeseensa, ja että mahdollinen lisääntynyt varastaminen on nykyhallituksen syytä.

Toinen keskustelu lähti vapaaehtoisesti työttömäksi ryhtyneen Alma Tuuvan kommenteista, joissa hän sanoi, että ”Työ ei oikeastaan koskaan tuntunut hyvältä”. Hänen mukaansa ” työsuhde on usein toksinen valtasuhde, jossa työnantaja käyttää työntekijää hyväkseen”.

Nämä ovat vain esimerkkejä, mutta tuntuu siltä, että tämä on ehkä – ainakin nuoren sukupolven – laajempikin ajattelutapa. Ajatellaan, että he tekevät näin koska he oirehtivat, ja perussyy on aina heidän ulkopuolellaan, yhteiskunnassa.

Ihmisillä ei tunnu itsellään olevan mitään vastuuta. Ongelmien perussyyt ulkoistetaan muualle, yhteiskunnan epäkohtiin. Itsessä ei ole mitään vikaa. Tai on, se, että he oirehtivat koska yhteiskunta oirehtii. E.m. tapauksissa ilmeisesti siksi, että hallituksen talouspolitiikka ajaa ihmiset heikompiosaisiksi.

Muutoinkin nuorten ongelmia kuten köyhyyttä, jengirikollisuutta ja huumeiden käyttöä, pidetään aina jonkinlaisena oireena. Niitä pidetään oireena jostakin yhteiskunnallisesta ongelmasta, joka pitäisi ensin ratkaista ennen kuin nämä epäkohdat poistuvat. Tätähän me olemme kuulleet 60-luvulta asti Suomessa ja muuallakin Pohjoismaissa. Sen sijaan kukaan ei puhu siitä, mikä on yksilön oma vastuu. Mitä yksilö itse voisi  tehdä oman elämänsä rakentamiseksi ja oman onnen löytämiseksi ja työn tekemiseksi? Voiko ihminen itse olla vastuussa itsestään? Miten ihminen voisi itse rakentaa yhteiskuntaa? Meillä sosiaalidemokraattisissa yhteiskunnissa Pohjoismaissa ei ole tapana käydä tällaista keskustelua.

Heikommassa asemassa olevia tulee toki auttaa kaikissa yhteiskunnissa. Mutta ei ole tarkoitus, että ihmiset tieten tahtoen heittäytyvät turvaverkkojen varaan, koska he vain haluavat niin. Eikä ole tarkoitus, että on sallittua rikkoa lakia (varastaa kaupasta) jos on köyhä. Muutoin me kuljemme samaa tietä kuin Kalifornia, jossa poliisit eivät saa pidättää ketään myymälävarkaudesta, jos varastetun tavaran arvo on alle 950 dollaria.

Ja jos suhde työhön on niin sairas, että sitä pidetään toksisena valtasuhteena, jotakin on todella pahasti pielessä asennoitumisessa itseen ja yhteiskuntaan.

Mitä on vastuullinen sijoittaminen?

Pankissa sijoituksiani tarkasteltiin vastuullisuuden kannalta. Profiiliini oli ilmestynyt sijoitusteni vastuullisuuden tasoa kuvaava kuvaaja .Vastuullisuuteni oli 62 % kun pankin suositus on 80-100 %. Tuli vähän nöyryytetty ja syyllinen olo.

En ole mikään ammattisijoittaja. Olen sijoittanyt toistakymmentä vuotta, viimeiset 5 vuotta aktiivisesti. Olen pitänyt ajallista, alueellista ja toimialahajauttamista tärkeimpänä sijoittamisen ohjenuorana. Olin siinä väärässä. Tärkein on vastuullisuus. Pankin mielestä.

ESG on tullut mukaan markkinatalouden mekanismeihin v. 2004, jolloin se lanseerattiin YK:n ja useiden eri maiden isojen yritysten yhteisenä julkilausumana. Tämän tavoitteena oli löytää tapoja integroida ESG pääomamarkkinoille. Tämä periaate on integroitunut mm. EU:n taksonomiaan, jossa on ohjenuora jäsenmaiden markkinoille. EU:n sääntely asiassa kasvaa ja nyt ESG-raportointi on pakollista kaikille yrityksille, joissa on yli 250 työntekijää. EU-taksonomia listaa ympäristön kannalta kestäviä taloudellisia toimia ja yritysten raportointivelvollisuus laajenee taloudellisten tietojen lisäksi myös siihen mitä yritys tekee ympäristövastuuseen liittyen. Ympäristörikokset heikentävät yrityksen vastuullisuustasoa ja kilpailuasemaa.

Pankit mainostavat vastuullisia sijoituskohteita esim. ESG-rahastoja portfiolissaan. On yrityksiä, joilta voi ostaa vastuullisuuden arviointia.

Vastuullinen sijoittaminen kuulostaa hienolta. Vastuullisuudessa on kuitenkin useita ongelmia.

Yritysten vastuullisuuden uskottavuutta voi olla vaikea todentaa, kun kriteerit vastuullisuudelle voivat olla arbitraarisia. Yhdenmukaista kriteeristöä on vaikea löytää, koska läpinäkyvyys näin abstrakteilla tasoilla voi olla heikkoa, toisin kuin perinteisillä yrityksen kirjanpidon tunnusluvuilla.

ESG voi myös olla ns. viherpesua, jolloin esim. vain yrityksen tai rahaston nimen muutoksella voidaan saada vaikutelma yrityksen hyvästä ekologisesta vastuullisuudesta.

Sijoittajan voi olla myös vaikea ymmärtää, miten sukupuolisen tasa-arvon parantaminen lisäämällä naisten määrää yritysten hallituksessa vaikuttaa yrityksen taloudelliseen suorituskykyyn.

ESG-vaatimukset eivät siis olleet alun perin markkinalähtöisiä, mutta niistä on tullut uusia yritysten ”mainoslauseita”, joilla toivotaan saatavan etuja kilpailijoihin nähden. ESG-vaatimukset ovat ulkopuolelta annettuja markkinoita ja sijoittajia ohjaavia standardeja, ja niistä on tullut vähä vähältä kuin länsimaiden markkinoita ohjaava sosialistinen agenda.  ESG-vaatimukset pyrkivät ohjaamaan sijoittajia ikään kuin sijoittajat eivät osaisi itse päättää sijoittaako esim. öljy-yhtiöihin tai aseteollisuuteen vai ei.

Sijoittajat eivät ole tyhmiä. ESG voi kääntyä itseään vastaan, kun sijoittajat vähitellen kyllästyvät ulkopuolelta tulleeseen ohjailuun. Sellainen ohjailu ei ole koskaan toiminut terveillä markkinoilla. Sen ovat osoittaneet sosialistiset talousjärjestelmät jo ajat sitten.

 

Mistä joulurauhaa?

Tunnetussa suomalaisessa joululaulussa "Joulumaa" kerrotaan mistä mielenrauhan voi löytää. Laulaja katsoo taivaan tähtiä ja niiden helminauhaa ja toteaa, että ”itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa”. ”Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta, Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.”

Jos vain olisikin niin. Ihmismielestä rauhaa vain ei oikein löydy, sisältään ihminen ei löydä joulurauhaa, vaikka kuinka etsii. Kaiken kiireen keskellä ihmismieli askartelee arjen huolissa ja maailman sotimisessa, joulun valmisteluissa ja sen onnistumisen paineissa. Tai yksinäinen ihminen on murheellinen yksinäisyydestään. Media on täynnä toinen toistaan ahdistavampia uutisia ilmastonmuutoksesta, selkkauksista, terroriteoista, poliittisista levottomuuksista, arkielämän edellytysten kiristymisestä ja niin edelleen.

Rauha löytyy kyllä, mutta ei ihmisen sisimmästä. Se on kiireen ja ahdistusten mustaama. Rauha löytyy meidän Luojamme luota, joka päättää päivistämme, tietää ja tuntee elämämme ja antaa meille levon. Sinnekään ei ole kovin pitkä matka, vain rukouksen verran. Unohdetaan usein, että joulu on Hänen syntymäpäivänsä.

Laulussa toivotaan isoa joulukauhaa, jolla voisi antaa maailmalle joulurauhaa. Sitä maailma nyt tarvitsee tällaisena sotien ja kansakuntien ahdistusten aikana. Kun olemme saaneet sisimpäämme rauhan, kykenemme levittämään sitä muualle maailmaan, ja osaltamme vaikuttamaan, että maailma saa joulurauhan.  

Degrowth - mitä se on?

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoitti 16.11.2023 kolumnissaan tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta: talouskasvun hinnasta. Hänen mukaansa radikaalit ympäristöaktivistit puhuvat kasvun jälkeisestä taloudesta. Hiilamon mukaan se on vaarallinen utopia, joka muistuttaa kommunismin epäonnistuneita yhteiskuntakokeiluita.

60- ja 70-luvulla kommunismin tavoite on luoda parempi maailma romuttamalla luokkayhteiskunta. Kommunistit ajattelivat, että tavallisten ihmisten onnen tiellä on kapitalismi ja omistava luokka, joka pyrki vain riistoon ja oman hyvinvointinsa pönkittämiseen enemmistön kustannuksella. Hiilamon mukaan marxilainen analyysi perustui osin tosiasioihin: riistokapitalismi ja kolonialismi synnyttivät kärsimyksiä. Juuri siksi monet tuon ajan koulutetut ihmiset kiinnostuivat kommunismista.

Nyt esiin noussut degrowth-liike, toiselta nimeltään kasvun jälkeinen eli post-growth -liike, toistaa tätä samaa agendaa: se syyttää kapitalismia luonnon tuhoamisesta, ja esittää ratkaisuksi kapitalismin romuttamista, koska rikkaiden maiden talouskasvu uhkaa maapallon tulevaisuutta.

Liike myös väittää, että korkean tulotason maiden pitäisi lopettaa talouskasvun tavoittelu ja aloittaa ns. kasvun jälkeinen talouspolitiikkaa. Sen periaatteita ovat riittävyys, tasa-arvo ja hyvinvointi. Kuten Hiilamo kirjoittaa, keinot ovat radikaaleja: lentämisestä, yksityisautoilusta, pikamuodista, aseista, risteilyistä ja huviloista, teollisesta liha- ja meijerituotannosta luopuminen, tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen sekä säätämällä enimmäistulo. Kuulostaako tämä kommunismilta? Kyllä.

Itse olen sitä mieltä, että on epärealistista ajatella, että talouksien kasvun hillitseminen edellä mainitulla kommunismin keinovalikoimalla parantaisi yhteiskuntien hyvinvointia millään tavalla. Se ei tehnyt sitä 20- tai 30-luvulla eikä 60 – ja 70-luvulla, eikä missään maassa missä sitä on kokeiltu.

Talouden kasvu on välttämätöntä hyvinvoinnin takaamiseksi jatkossakin. Päinvastainen kehitys johtaa yhteiskunnalliseen kaaokseen. Taloudellinen kasvu luo pohjan sille, että voidaan rakentaa myös järkevää ekologista struktuuria yhteiskuntaan.  Tässä ns. vihreässä siirtymässä on kyse uusista työpaikoista, investoinneista jne.

Minusta degrowth-liike vain paljastaa, mistä luonnonsuojeluliikkeessä perimmältään on kysymys. Radikaali luonnonsuojeluaate, samoin kuin rauhanliike, pasifismi, radikaali feminismi, ateismi ym. – ovat pohjimmiltaan samaa post-kommunistista  agendaa. Sen tarkoituksena ei ole lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa ja rauhaa. Ei. Sen tarkoituksena on hajottaa läntinen, markkinatalouteen perustuva järjestelmä. Agendaan kuuluu hajottaa länsimaisten yhteiskuntien energiainfrastruktuuri, horjuttaa niiden sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, murtaa niiden henkinen selkäranka, ja sokeuttaa ne eurooppalaisen aatehistorian suhteen.  Agendan tarkoituksena on luoda epäyhtenäinen, riitainen ja heikko läntinen järjestelmä, joka lopulta romahtaisi.

Länsimaissa on oltu tähän asti liian sinisilmäisiä.

Intersektionaalinen feminismi ja yhteiskunnan kriisi

Intersektionaalinen feminismi syntyi Yhdysvalloissa yliopistopiireissä eräänlaisena amendmenttina perinteiseen feminismiin. Se laajentaa alistamisen ja riistämisen käsitteitä koskemaan myös muita sorrettuja ryhmiä. Se pyrkii purkamaan naisia sortavia yhteiskunnan rakenteita ja sukupuolten kahtiajakoa.

Intersektionaalinen feminismi on pohjimmiltaan marxilainen ideologia. Se tutkii yhteiskunnan identiteettiryhmien kokemaa sortoa niin kuin marxilaisuuskin pohjimmiltaan tekee. Etuoikeutetuilta ryhmiltä (valkoisilta heteromiehiltä) halutaan ottaa oikeus, asema ja valta, ja siirtää ne niille, jotka ovat syrjittyjä ja ulkokehälle ajettuja (naiset ja erityisesti eri tavoin sorretut naiset). Tämä on tavallaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen pyrkivä ideologia.

Intersektionaalista feminismiä voi pitää eräänlaisena Troijan hevosena: ideologia halutaan tuoda läpi hyvältä vaikuttavien asioiden varjolla. Vaikka siinä on ulospäin aika hyvältäkin kuulostavia ajatuksia, se on hyvin vahingollinen, koska siinä on tietynlainen, muuttumaton ideologinen rakenne. Se ei ratkaise ongelmia, joita se väittää ratkaisevansa.  Ajatus todellisuudesta on se, että se pohjimmiltaan on aina taistelua vallasta. Jos esimerkiksi kaikkea perheessä tapahtuvaa tarkastellaan vain siitä näkökulmasta, saadaan aikaan valtataistelua.

Intersektionaalinen feminismi on tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta perinteistä dualistista sukupuolikäsitystä myöten. Tätä ollaan jo Suomessakin ajamassa varhaiskasvatukseen eräänlaisena perheen ja yhteiskunnan uutena normina. Siinä konservatiivinen sukupuolikäsitys kahdesta sukupuolesta on alistava rakenne, joka tulee purkaa. Jokaisen on voitava päättää itse minkälainen on, myös lasten. Tämä on esim. USA:ssa johtanut siihen, että lapset ovat voineet päättää itse mihin sukupuoleen he kokevat kuuluvansa, ja sen mukaisesti heille on aloitettu päätöstä tukevat hormonaaliset ja kirurgiset sukupuolen muuttamista koskevat hoidot.

Suomen Lääkärilehdessä suomalainen lääkäri tiivisti tämän hyvin. Hänen mukaansa seksuaalisuuden alueella on käynnissä kulttuurisota, jossa sanoilla on väliä. Vaikkapa sillä mitä tarkoittavat sanat ”nainen” ja ”mies”. Varsinkin nuorten keskuudessa on valtava kiinnostus dikotomiasta poikkeaviin sukupuoli-identiteetteihin. Sukupuolidysforia on ilmiö, jota tunnetaan heikosti. Siksi on erikoista, että kajoavia hoitokeinoja käytetään ilman, että tästä ristiriidasta keskustellaan avoimesti. Alaikäisten osalta tutkimusnäyttöön perustuvia terveydenhuollon menetelmiä ei ole.

Intersektionaalinen feminismi ei lisää kollektiivista tasa-arvoa, vaan heikentää sitä. Se ei lisää kollektiivista demokratiaa, vaan raivaa tietä itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle. Se ei rakenna vaan hajottaa yhteiskuntaa ja perheitä.

Woke on enemmän kuin ymmärrämmekään

Keskustelufoorumeissa on ollut viime aikoina paljon keskustelua wokeismin tai ”woken” ja vasemman siiven yhteiskunnallisen katsomuksen välisestä yhteydestä.

Woke tarkoittaa valveutuneisuutta yhteiskunnallisten epäkohtien kuten rotuennakkoluulojen tai syrjinnän suhteen. Sitä on alettu 2010-luvulla yhä enemmän käyttää yhteismerkityksessä tarkoittamaan herkkyyttä havaitsemaan eri tavoilla näyttäytyvää sosiaalista epätasa-arvoa, naisten aseman epäkohtia ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää. Wokeismiin on joissakin maissa liitetty myös ympäristötietoisuus ja ilmastopoliittisuus.

Wokeismi on laajasti käsitettynä yhteiskunnallisen valveutuneisuuden suuntaus, jossa nähdään länsimaisten yhteiskuntien olevan epäonnistuneita yhdenvertaisuuden edistämisessä.

Ei ole ihme, että wokeismi on leimallisesti yhteiskunnallisen vasemmiston liike. Sitä ei ole kenties sellaiseksi alun alkaen mielletty, mutta vuosien kuluessa se on tullut ilmeisemmäksi. Eräissä maissa on alettu puhua jopa vasemmistolaisesta poliittisesta liikkeestä. Jotkut käyttävät termiä kulttuurinen marksismi.

Kun wokeismi on vallannut yhteiskunnassa alaa esimerkiksi opetuksessa, korkeakouluissa ja mediassa, on käynyt ilmeisemmäksi, että tietyt sen piirteet tekevät siitä lähes identtisen takavuosien vasemmistolaisuuden kanssa. Kuuluminen tähän woke-joukkoon on alkanut olla edellytys sille, että pääsee yhteiskunnallisesti merkittävään asemaan, tutkijaksi, toimittajaksi tai koulun tai yliopiston opettajaksi, tai että mielipiteet ylipäätään ovat yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä ja tulevat kuulluksi tietyissä medioissa. Jos kuuluu poliittisesti korrektiin joukkoon kuten feministit, transgender-ihmiset, ilmastoalarmistit, vihreät tai vasemmistolaiset, on helpompi päästä yhteiskunnassa hyväksyttyjen joukkoon. Kuulumattomuus tähän ryhmään taas voi olla este tai hidaste henkilön etenemiselle tiettyyn asemaan yhteiskunnassa tai tulemiselle kuulluksi yhteiskunnassa. Tällaiseen henkilöön kohdistuu jopa cancelointia ja eristämistä. Tämä yhteiskunnallisen oikeaoppisuuden korostaminen ei pohjimmiltaan eroa mitenkään 60- ja 70-luvun vaatimuksesta poliittisesta oikeaoppisuudesta, joka avasi ovia yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin.

Kirjailija James A Lindsay on todennut, että wokeismi on fuusio uusmarxismin kriittistä teoriaa ja radikaalia aktivismia. Marxismi oli alun perin talouspoliittinen aate. 1900-luvun alussa siihen liitettiin kuitenkin yhteys freudilaisuuteen ja muihin sosiaalisiin teorioihin, jolloin siitä tehtiin ennen kaikkea kulttuuria muokkaava yhteiskunnallinen aate. 60- ja 70-luvulla tämä marksismi oli radikaalia ja väkivaltaista, mutta lieveni sitten katujen mellakoinnista muuttamaan yhteiskuntia koulujen ja yliopistojen kautta. Nyt 2000-luvulla voidaan sanoa, että marksismi näyttäytyy juuri wokeismissa yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivänä voimana. Mm. feminismin, transgender-aktivismin ja jopa ekokapinaliikkeen taustoja on muutoin vaikea ymmärtää.

Woke capitalism -termiä on alettu tarkoittaa ilmiöstä, jossa yritykset tuotteistavat tiettyjä yhteiskuntaryhmiä, joiden syrjintään ja epäkohtiin woke on tarttunut. Viime aikoina yhdysvaltalaiset sijoittajat ovat alkaneet luopuneet vihreistä rahastoista tämän woke kapitalismin tai ”viherpesun” alkaessa herättää yleisössä vastareaktioita ( https://www.ft.com/content/026b736b-2e63-474a-acf0-12fa8729a188).

Woke-ideologia on totalitaarinen aate, jossa yksilö ei ole yksilö, vaan uhri, koska kuuluu tiettyyn ryhmään. Woke-aate vie yksilöiltä oman toimijuuden ja voiman olla yksilö. Woke on kollektiivista uhriutumista.  

Woke on yhteiskunnan läpi infiltroiva vasemmistolainen aate, joka on pukeutunut ”valveutuneisuuden” verhoon. Sinänsä valveutuneisuudessa ei ole mitään vikaa, onhan tärkeää puuttua yhteiskunnan epäkohtiin. Tärkeää vain on, että että historiaa luetaan ja siitä opitaan. Tässä tapauksessa aatehistoriaa. Ja on silmiä avaavaa välillä seurata muutakin mediaa kuin Yleä tai Helsingin Sanomia, jotta ymmärtää paremmin ajan aatevirtausten taustoja.

Symboleilla on väliä

Hallitus antoi 31.8.2023 tiedonannon yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämiseksi. Tiedonannossa mainitaan mm., että selvitetään mahdollisuudet ainakin natsismin ja kommunismin symbolien käyttämisen kriminalisointiin, kun niitä käytetään aatteiden edistämistä tavoitellen.

Symbolit edustavat ideologiaa, ne ovat sen tunnusmerkkejä. Ideologian tunnusmerkeillä voidaan symbolisesti kuvata aatteen sisältöä. Symbolin avulla voidaan kohottaa ihmisten mieliä aatteen puolesta ja siten lisätä voimaa aatteen taakse.

Hakaristi on ikivanha, monissa kulttuureissa esiintynyt uskonnollinen merkki. Merkki yleistyi 1800-luvun lopun Euroopassa kansallismielisissä piireissä, ja se omaksuttiin kuvaamaan arjalaisen rodun ylemmyyttä. Sitä alkoivat  1900-luvun alun Saksassa käyttää antisemitistiset nationalistit ja kansallissosialistit omana merkkinään. Se symboloi aatetta, joka rotuhygienian nimissä tuhosi puhtaalle rodulle ”epäkelpoja aineksia”, kuten vammaisia tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Se tuhosi kuusi miljoonaa juutalaista Euroopassa. Hakaristi ei siis ole mikä tahansa merkki. Symboli on toisen maailmansodan jälkeen kielletty monissa maissa.

Sirppi ja vasara ovat kommunismin symboli. Ne symboloivat maaseudun työläisten ja tehdastyöläisten liittoa. Symboli oli käytössä Neuvostoliitossa 1920-luvulta lähtien. Kaikkialla maailmassa se on kommunistien käyttämä tunnus ja aatteen merkki. Sirppi ja vasara symboloivat aatetta, jonka nimissä n. kaksi miljoonaa ihmistä joutui vuosina 1937–1939 Neuvostoliitossa terrorin uhriksi. Kommunismi hallitsi kansalaisten mielipiteenvapautta, ajattelua, tiedonkulkua ja liikkumisvapautta kaikkialla itäisen Euroopan Neuvostovaltioissa aina 1990-luvun alkuun saakka. Se rakennutti konkreettisen muurin näiden ja länsimaiden väliin. Se ei siis ole vapauden ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden symboli.

On hyvä, että näiden symbolien käytölle asetetaan suomalaisessakin yhteiskunnassa rajat. Ne eivät ole mitä tahansa merkkejä, vaan ne edustavat historiassaan arvoja, jotka johtivat demoniseen terroriin ja sortoon ja sanoin kuvaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen.